Olen todella iloinen ja onnellinen, että meillä oli nuo yhteiset hetket. Hevosharrastus tasa-arvoisti meitä. Tytöt tiesivät ja osasivat pian enemmän kuin minä; oppimiskapasiteetti ja omaksumiskyky oli heillä paljon parempi kuin minulla. Lähdimme aika samasta osaamistasosta liikkeelle mutta ei mennyt montaa vuotta, kun ero oli huomattava. Kelpasin varusteiden huoltoon ja maastokaveriksi, kisa- ja valmennustilanteissa tyydyin kiltisti (no, melko kiltisti) sivustakatsojan ja huoltojoukkojen rooliin.
Mutta yhteinen harrastus oli tärkeä asia! Pitkillä maastolenkeillä vuorotellen kummankin tyttären kanssa saimme yhteistä tasavertaista aikaa keskustella tai vaan olla ja nauttia. Oli aikaa, läsnäoloa, kohtaamista. Niillä lääkkeillä pysyin edes jotenkin murrosikäisten asioissa kiinni. Puhumattakaan eläinten terapeuttisista vaikutuksista!
<3 tosin ponskut ovat olleet suuria opettajiakin <3 Varsinkin ekan ponimme kanssa minä opin paljon voimankäytöstä, kontrollista, ajatuksen voimasta, hengitysrytmistä, kehonkielestä. Ongelmat, jotka heijastuivat kaikille elämäni alueille tulivat näiden vahvojen, rehellisten eläinten kautta ensimmäisenä esille. Asioita, joiden äärellä olen elämässäni askarrellut monet kerran ja tulen askartelemaan :)
Itse olen yläkouluikäisenä päässyt kurkistamaan hevosmaailmaan. 4H-kerhomme aihe yhden talven ajan oli hevoset ja niiden hoito. Vetäjämme oli muutamaa vuotta vanhempi asiaan perehtynyt tyttö. Talven teoriaopiskeluiden jälkeen vuokrasimme Ypäjän hevosopistolta ratsun ja se muutti viikoksi asumaan eräälle tallille 16 km päähän kotoani. Leiriydyimme tallissa ja käytössämme oli myös pari ravuria tallilta. Saimme mielin määrin hoitaa hevosia ja kerhon vetäjä piti meille tunteja. Itse muistan, kun laukkasimme pellolla ja minulla oli sh-ravuri allani ja jos hevosista jotain tiedät, voit uskoa kumpi siinä hommassa vei ;)
Tuonne tallille muuten pyöräilin (!) melko usein sen kesän aikana. Ei paljon jaloissa tuntunut, kun sinne hilpaisi iloisella mielellä.
Tuon kesän jälkeen olin entistä vakuuttuneempi, että haluan puuhata loppuikäni eläinten parissa. Olin kotona oppinut hoitamaan lehmiä, vasikoita, possuja ja sikoja. Kissoja ja koiria meillä oli aina. Niinpä kun tuli aika päättää peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka, olin vahvasti sitä mieltä, että minä menen Ypäjälle hevoshoitokouluun. Äitini oli asiasta toista mieltä. Hänen mielestään minun piti unohtaa moiset hupsutukset ja mennä lukioon. Koska opiskelu oli kiinni vanhempien rahapussista, löysin itseni lukiosta. Tosin äiti sanoi, että lukion jälkeen saan tehdä ihan mitä vaan opiskeluideni ja työn kanssa. Mutta voit kuvitella, että opiskelumotivaatio ei ollut ihan kohdillaan.
Minä en harrastanut mitään yhdessä äitini kanssa. Mutta eipä silloin moni muukaan niin tehnyt, ainakaan maalla. Yhteinen juttu oli työn tekeminen...välillä vapaaehtoisesti ja välillä pakolla...Siinä yhdessä töitä tehdessä (tai ainakin yrittäessä) siirtyi tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Mutta itse en kokenut saaneeni läsnäoloa tai kuuntelua, enemmän kokemuksissa tai ainakin muistikuvissani niistä korostuu suorittaminen, kontrolli ja epävarmuus osaamisesta/suoriutumisesta. Aina olisi voinut tehdä paremmin tai ainakin nopeammin, jotta olisi voinut tarttua seuraavaan työtehtävään.
Monet äidit surevat tänä päivänä, että miten ehtiä kuskaamaan lapsiaan harrastuksesta toiseen ja onnistua koordinoimaan harrastukset, ateriat, kaupassakäynnit ja muut arkipuuhat. Moni vanhempi haluaa tarjota lapselleen elämyksiä, kehittymismahdollisuuksia ehkä nipistää vähän omaakin aikaa viedessään lapsensa ohjattuun harrastustoimintaan. Kaikella on puolensa, mutta minun mielestäni ihmismieli ei ole oleellisesti muuttunut minun lapsuudestani. Lapsi kaipaa edelleen kaikista eniten aikaa ja huomiota vanhemmiltaan! Taannoin nousi muoti-ilmiöksi kännykkäisä ja laatuaika. Mitä on laatuaika? Se on yksinkertaisesti sitä, että olemme läsnä toiselle, sallimme hänelle kaikki tunteet ja tiedostamme tarpeet noiden tunteiden takana. Yksinkertainen resepti,mutta ah! niin vaikea elää läpi tämän päivän vaatimusyhteiskunnassa.
Nyt kun lasten kesälomat ovat alkamassa pystytkö antamaan lapsellesi sen mitä hän eniten tarvitsee: jakamattoman huomiosi ja tietoisen läsnäolosi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti