Olen kuullut sanottavan, että naiset ovat kovia puhumaan....mmm...myönnän itse kuuluvani siihen joukkoon, jolle suurin haaste on olla hiljaa ja kuunnella :)
Karjalaisuus näkyi, tai siis kuului lapsuudenkodissani. Suvun kokoontuessa käyttäytymissääntö oli se, että sitä kuunneltiin, joka kovimmalla äänellä puhui. Isäni ei ollut niin kova puhumaan, mutta omasi todella hyvän huumorintajun, joka ilmeni taitavana sanankäyttönä. Mitä siis syntyy kun yhdistetään karjalainen suulaus ja varsinaissuomalainen sanataiteilija? Tämän kysymyksen voisin esittää sinulle, joka tätä luet ja tunnet minut ;)
(Kuvailevin ilmaisu, joka itselleni spontaanisti tuli mieleen, ei ole julkaisukelpoinen.)
Lapsena ja nuorena muistan olleeni ujo ja hiljainen. Onkohan oikea muistikuva? Aloin löytämään itsevarmuuttani vasta liki kolmekymppisenä ja sanainen arkkuni alkoi avautua. Tähän joku voisi kommentoida, eikä sen jälkeen ole sulkeutunut....
Puhe ja murteet ovat aina minua kiinnostaneet. Äitini puhui karjalan murretta loppuun asti. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Tuotha sie piiraita kaupasta?" Isäni taas puhui Loimaan seudun murretta, joka on sekoitus turkulaista ja tamperelaista murreperhettä ja siitä tuli ympäristön välityksellä myös minun murteeni. Eli en siis oikeastaan puhunutkaan "äidinkieltä". Olen ollut altistettuna monelle eri murteelle ja helposti omaksunut omaan puhetyyliini vaikutteita myös useita kertoja vaihtuneiden asuinpaikkojen murteista. Tein joitakin vuosia puhelinneuvontaa ja ihmettelin alkuaikoina miten joidenkin ongelmasta sain helposti kiinni ja joskus se taas kesti pidempään. Sitten keksin, että se johtui murteesta; jos soittaja oli kotiseutuni suunnilta, ymmärsin rivien välitkin ja osasin kysyä oikeita asioita. Oudommilta murrealueilta tulevat soitot eivät avautuneet niin helposti, koska en ymmärtänyt hienoisia sävyeroja.
Muistan myös jo lapsena ihmetelleeni äidille, että miksei Anna-täti kehtaa lakaista rappuja? Eihän siinä nyt mitään hävettävää ole....ai, hän tarkoittikin viitsimistä. Entäs sitten kun omat tyttäreni aloittivat savon muan murteella pyytämään voeta ja maetoo...lyhyen turun murteen intensiivikurssin jälkeen he saivat kasteensa etelä-pohojammaan murteeseen. Joskus äitee joutu tyttäriltään kysymään mitä nämä tarkoittivat puhuessaan kummallisista asioista kuten pultuista, rasoista ja lestoista. Ei taida minunkaan tyttäreni puhua äitinsä kieltä.
Hämeessä syntynyt, stadissa opiskeleva varsinais-suomalaisten vanhempien tytär on asemoitunut koulussaan etelä-pohjalaiseksi.
Kommunikointi on asia, joka minua kovasti kiinnostaa, onhan se yksi elämänpolkuni suurista kivistä, johon olen kerta toisensa jälkeen kaatunut rähmälleni. Sammakot ovat hyppineet, sanotut sanat loukanneet toista, oma viesti jäänyt menemättä perille. Toinen on voinut muistaa lausumani sanat 20 vuotta, minun unohdettua ne saman tien. Paras (tai pahin) tilanne on ollut, kun minulle on pidetty vuosi mykkäkoulua minun edes huomaamatta sitä. Samassa ihmissuhteessa tosin on myös toinen "kuullut" vuorosanani vuoden ajan vaikka en niitä ole sanonutkaan. Eli vuorovaikutus ei ole ihan kohilleen napsahtanut, vai mitä.
Puheella on suuri vaikutus ja sillä on valtaa.
Tänä keväänä olen ensimmäisen kerran kuullut termin väkivallaton vuorovaikutus eli non-violent communication (NVC). Ensimmäisen kosketuksen siihen sain LifeCoach-koulutuksessani Jyväskylän kesäyliopistossa. Mahtava kommunikaatiotaituri Hanna johdatti meidät kahden pitkän kurssipäivän aikana NVC:n perusteisiin. Ja tuolla matkalla tapahtui perusteellinen muutos sisäisessä maailmassani! Olin kerrasta vakuuttunut NVC:n toimivuudesta. Kokemus siitä, miten tulin kuulluksi ja kohdatuksi täysin omana itsenäni vailla mitään rooleja oli hämmentävän hiljaisuuden ja rauhan mukanaan tuova kokemus.
Ajaessani kotiinpäin kurssiviikonlopun jälkeen soitin tyttärelleni. Olimme puhuneet häntä huolestuttavasta asiasta muutaman minuutin, kun hän reagoi melko kiivaasti minuun sanoen: Äiti, miksi puhut noin kummallisesti?! JEE! Olin onnistunut muuttamaan vuorovaikutustani! En ottanut vastuuta hänen tunnetilastaan vaan empaattisesti heijastin sen hänelle takaisin tiedostaen tunteen ja etsien täyttymätöntä tarvetta sen taustalla. Se olikin hänestä ärsyttävää, kun tuttu kommunikaatiopallottelu ei toiminut totutulla tavalla :)
Toinen loistava tilanne oli, kun kysyin " Mitä sinulle kuuluu?". Vastaus oli "Ihan hyvää". Tämän jälkeen aloin innoissani kertomaan omia kuulumisiani, kunnes tämä ihana valveutunut tyttäreni totesi minulle: "Äiti, miksi kysyt mitä minulle kuuluu, kun vain halusit kertoa omista kuulumisistasi? Miksi et kysynyt haluanko kuulla mitä sinulle kuuluu?" Mykistyin tästä loistavasta lahjakkuudesta millä hän tulkitsi juuri oikealla tavalla ajatukseni kysymyksen taustalla... Minulla on mitä mainion sparraaja NVC:hen! Jatkan NVC-opintojani Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja-koulutuksen merkeissä syksyllä Tampereella. Eli varmasti tähän aiheeseen palataan!
Tämä osoittaa miten tärkeä rooli kommunikoinnilla, vuorovaikutuksella, on koko elämässämme, sen kaikissa tilanteissa, kaikilla osa-alueilla. Vielä kun tähän lisää sen tiedon, että puhuttu puhe on vain murto-osa kommunikoinnistamme...se kehon kieli kun kertoo lahjomatonta totuuttaan koko ajan jo ennenkuin olemme edes suutamme avanneet. Mielestäni omien vuorovaikutustaitojen kehittämisellä saamme oman elämämme laatua parannettua kaikista nopeiten. Ja kuunteleminen, kuinka paljon tärkeämpi taito se on kuin puhuminen <3
Olen päässyt uudessa kieliopissa A:han ja harjoittelu jatkuu isolla innolla kuin Jukolan veljeksillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti