Yksinkertainen kysymys voi joskus avata kauan kiinni pidetyt padot. Yksinkertainen kysymys silmiin katsoen, läsnäollen, koskettaa. Olen itse kokenut sen sekä kysymyksen kohteena että kysyjänä. Tärkeintä on olla aidosti läsnä ja kiinnostunut ihmisestä, jolle kysymyksen osoittaa. Rauhoittuneena kuuntelemaan, antaen aikaa, läsnäoloa, huomiota. Se riittää. Muuta ei tarvita.
Läsnäolo. Kysymys. Kuuntelu.
Olen muistellut tyttärieni alakouluaikoja tänä kesänä. Tyttäreni kysyi oliko minulla stressiä ja huolta heidän kesälomastaan, kun koulu päättyi ja pitkä kesäloma alkoi. Minulla on ollut onni, että perhetilanteemme mahdollisti minulle kotonaolemisen siihen asti, että esikoinen oli 6 vuotias ja kuopus 4 vuotias. Ekaluokkalaisen jäädessä kesälomalle muutimme ja aloitin uuden työn yhtä aikaa koulujen alkaessa syksyllä. Mutta minulla oli taas hieno mahdollisuus tarjolla: sain tehdä etätöitä kotoa käsin. Olin kotona koulupäivän päättyessä tarjoamassa hetken läsnäoloa, mahdollisuuden vaihtaa kuulumiset tuoreeltaan, syödä välipala yhdessä ja jatkaa töitäni koululaisen tehdessä läksyjä ja leikkiessä kavereiden kanssa. Kuopus kotiutui päiväkodista usein yhdessä isän kanssa, jolloin söimme yhdessä. No, isä taisi yhteisen aterian asemasta valita melko usein lehden lukemisen tai lenkin.
Kotiinjäänti hoitovapaalle oli mahdollisuus, jonka ympäristö vielä ymmärsi, mutta vihjettä "omasta elämästä" ja " uraputkesta" oli ilmassa. 90-luvulla naisen kuului tehdä omaa uraa, huolehtia menestyksestään työelämässä, kerätä eläkettä, nousta yhteiskunnan arvoasteikolla. Läsnäolo ei ollut mitenkään muodikas asia, siitä ei puhuttu ainakaan minun elinpiirissäni. Ura, raha, menestyminen, oma elämä olivat ajan henki. Onneksi kuuntelin omaa sydäntäni ja uskalsin tehdä erilailla, panostaa lapsiini, perhe-elämään. Tänään muistelen tuota aikaa tähänastisen elämäni yhtenä parhaimpana jaksona ja juuri senvuoksi, että vietin sen omien lapsieni kanssa. En kiellä, etteivätkö yöt, päivät, tunnit olisi tuntuneet joskus loputtoman pitkiltä. Ajattelin myös oman "urani", oman työelämäni olevan taaksejäänyttä aikaa. Miten hulluilta nuo silloin niin todelliset ajatukset tänään tuntuvatkaan!
Oman lapsuuteni vietin maatilalla, jossa molemmat vanhempani olivat koko ajan paikalla. Niin, olivat paikalla, mutta eivät läsnä siinä mielessä kuin minä sen ajattelen. Joskus jouduin tekemään melko isojakin juttuja tullakseni huomatuksi ja negatiivinenkin huomio oli parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Näkymätön Ninni :) tuo Muumimaailman surullinen hahmo kosketti minua tutustuessani Muumilaakson tarinoihin lasteni myötä.
Omien lasteni kokemusmaailmassa on myös paljon paikalla olemista ilman läsnäoloa. Lasteni isä panosti paljon työuraansa työskennellen monia vuosia myös ulkomailla. Hän oli fyysisesti paikalla kotona viikonloppuisin. Mutta oliko hän läsnä? Tähän kysymykseen pitäisi tietysti kysyä vastaus häneltä, mutta uskon, että aikomus ja yritys läsnäoloon varmasti oli. Meidän muiden perheenjäsenten kokemus asiasta oli kuitenkin karu; henkinen poissaolo perheen elämästä ja usein fyysinenkin poissaolo arjesta.
Kun jatkoin kotiäitivuosieni jälkeen töitä, etätyöt muuttuivat toimistolle, työmatkat, tyttöjen lisääntyneet harrastukset ja ponin hankinta veivät aikaa, läsnäolo karkasi perheestämme yhä kauemmaksi. Tytöt kasvoivat koko ajan itsenäisemmiksi, viettivät aikaa tallilla, ystävien kanssa ja turvallisessa, tutussa lähiympäristössä. Välillä arki-illat olivat yhtä suihkimista paikasta toiseen sovitellen eri aikatauluja toisiinsa. Autossa matkalla paikasta toiseen ja päivittäinen ruokailutuokio yhdessä pitivät meidän naisten yhteyttä jotenkuten yllä. Elämäni suurin siunaus veti hätäjarrusta ja pysäytti väärään suuntaan ajautuneen elämäni! Antoi mahdollisuuden elämänmuutokseen, johon en ehkä muuten olisi uskaltautunut.
Muistan ydinperheen ajoilta varsinkin iltahetket, kun itse väsyneenä menin ensimmäisenä nukkumaan ja tytöt tulivat joka ilta vuorotellen hetkeksi pötkäilemään viereeni jutustellen niitä näitä päivän tapahtumista leikkien kissamme kanssa. Hetken olimme läsnä toisillemme ja rauhoituimme päivän vilskeestä ja mielen päällä olevat asiat purettiin, luotiin läheisyyttä ja yhdessäoloa. Noita hetkiä kaipaan edelleenkin! Sinkkuelämän kovin hetki on ilta, kun väsyneenä menet yksin nukkumaan: ei ole ketään, kenen kanssa jakaisi päivän kokemuksia, ajatuksia, olisi läsnä, tuntisi läheisyyden.
Uudessa elämässäni olen yhä enemmän panostanut hetkiin. Hetkiin, joissa olen läsnä ihmiselle, jonka kanssa olen. Pyrin olemaan läsnä siinä hetkessä, en ajattele menneisyyttä, en tulevaisuutta, en ketään muuta. Opettelen myös toisenlaista läsnäoloa: olla käytettävissä, kun tarvitaan, mutta muuten antaa toiselle täysi yksityisyys, intiimiys, oma elämä, vaikka olenkin paikalla koko ajan. Tiedäthän, kun olet ollut ravintolassa ja tiedät saaneesi hyvää palvelua; et ole varsinaisesti huomannut tarjoilijoiden läsnäoloa, mutta olet saanut välittömästi hyvää palvelua, kun olet sitä halunnut. Ikäänkuin toiveesi olisi rekisteröity jo ennen kuin ilmaiset sen.
Miten harjoitella läsnäoloa? Itse olen harjoitellut sitä lapsesta asti tarkkailemalla luontoa, eläimiä, luonnonilmiöitä, ääniä, valon ja varjon leikkiä. Voit myös keskittyä aistien välittämään informaatioon. Miltä ihollasi tuntuu? Mitä kuulet? Mitä haistat? Kun syöt, keskityt täydellisesti jokaiseen suupalaan: ruuan ulkonäköön, tuoksuun, suutuntumaan, makuun. Syöt jokaisen suupalan tietoisena. Et samaan aikaan katsele tv:tä, lue lehteä, et tee mitään muuta kuin keskityt ruokaan. Kokeile!
Vietin sunnuntain läheisen ystävän kanssa: keskustelimme, muistelimme, haaveilimme. Illalla hän totesi vähän ihmetellenkin viettäneensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään koko päivän jonkun kanssa kahdestaan. Kahdestaan ilman tv:n tai muun keinotekoisen viihdykkeen seuraa. Kokemus oli ollut positiivinen ja vuorokausi tuntunut paljon pidemmältä ajalta. Läsnäolo oli tuonut hänen vuorokauteensa rutkasti lisää tunteja, läsnäoloa. Miten suuren osan elämästämme "haaskaammekaan" elämällä menneessä tai tulevassa huomaamatta, että elämä on tässä ja nyt. Juuri tässä sisään- ja uloshengityksessä. Et voi elää edellistä hengitystä. Et voi elää seuraavaa hengitystä. Elämäsi on tässä hengityksessä.
Elä se! Elä tämä hetki!
