maanantai 30. kesäkuuta 2014

Läsnäolo

"Mitä sinulle kuuluu?" 

Yksinkertainen kysymys voi joskus avata kauan kiinni pidetyt padot. Yksinkertainen kysymys silmiin katsoen, läsnäollen, koskettaa. Olen itse kokenut sen sekä kysymyksen kohteena että kysyjänä. Tärkeintä on olla aidosti läsnä ja kiinnostunut ihmisestä, jolle kysymyksen osoittaa. Rauhoittuneena kuuntelemaan, antaen aikaa, läsnäoloa, huomiota. Se riittää. Muuta ei tarvita. 

Läsnäolo. Kysymys. Kuuntelu.

Olen muistellut tyttärieni alakouluaikoja tänä kesänä. Tyttäreni kysyi oliko minulla stressiä ja huolta heidän kesälomastaan, kun koulu päättyi ja pitkä kesäloma alkoi. Minulla on ollut onni, että perhetilanteemme mahdollisti minulle kotonaolemisen siihen asti, että esikoinen oli 6 vuotias ja kuopus 4 vuotias. Ekaluokkalaisen jäädessä kesälomalle muutimme ja aloitin uuden työn yhtä aikaa koulujen alkaessa syksyllä. Mutta minulla oli taas hieno mahdollisuus tarjolla: sain tehdä etätöitä kotoa käsin. Olin kotona koulupäivän päättyessä tarjoamassa hetken läsnäoloa, mahdollisuuden vaihtaa kuulumiset tuoreeltaan, syödä välipala yhdessä ja jatkaa töitäni koululaisen tehdessä läksyjä ja leikkiessä kavereiden kanssa. Kuopus kotiutui päiväkodista usein yhdessä isän kanssa, jolloin söimme yhdessä. No, isä taisi yhteisen aterian asemasta valita melko usein lehden lukemisen tai lenkin.

Kotiinjäänti hoitovapaalle oli mahdollisuus, jonka ympäristö vielä ymmärsi, mutta vihjettä "omasta elämästä" ja " uraputkesta" oli ilmassa. 90-luvulla naisen kuului tehdä omaa uraa, huolehtia menestyksestään työelämässä, kerätä eläkettä, nousta yhteiskunnan arvoasteikolla. Läsnäolo ei ollut mitenkään muodikas asia, siitä ei puhuttu ainakaan minun elinpiirissäni. Ura, raha, menestyminen, oma elämä olivat ajan henki. Onneksi kuuntelin omaa sydäntäni ja uskalsin tehdä erilailla, panostaa lapsiini, perhe-elämään. Tänään muistelen tuota aikaa tähänastisen elämäni yhtenä parhaimpana jaksona ja juuri senvuoksi, että vietin sen omien lapsieni kanssa. En kiellä, etteivätkö yöt, päivät, tunnit olisi tuntuneet joskus loputtoman pitkiltä. Ajattelin myös oman "urani", oman työelämäni olevan taaksejäänyttä aikaa. Miten hulluilta nuo silloin niin todelliset ajatukset tänään tuntuvatkaan!

Oman lapsuuteni vietin maatilalla, jossa molemmat vanhempani olivat koko ajan paikalla. Niin, olivat paikalla, mutta eivät läsnä siinä mielessä kuin minä sen ajattelen. Joskus jouduin tekemään melko isojakin juttuja tullakseni huomatuksi ja negatiivinenkin huomio oli parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Näkymätön Ninni :) tuo Muumimaailman surullinen hahmo kosketti minua tutustuessani Muumilaakson tarinoihin lasteni myötä.

Omien lasteni kokemusmaailmassa on myös paljon paikalla olemista ilman läsnäoloa. Lasteni isä panosti paljon työuraansa työskennellen monia vuosia myös ulkomailla. Hän oli fyysisesti paikalla kotona viikonloppuisin. Mutta oliko hän läsnä? Tähän kysymykseen pitäisi tietysti kysyä vastaus häneltä, mutta uskon, että aikomus ja yritys läsnäoloon varmasti oli. Meidän muiden perheenjäsenten kokemus asiasta oli kuitenkin karu; henkinen poissaolo perheen elämästä ja usein fyysinenkin poissaolo arjesta.

Kun jatkoin kotiäitivuosieni jälkeen töitä, etätyöt muuttuivat toimistolle, työmatkat, tyttöjen lisääntyneet harrastukset ja ponin hankinta veivät aikaa, läsnäolo karkasi perheestämme yhä kauemmaksi. Tytöt kasvoivat koko ajan itsenäisemmiksi, viettivät aikaa tallilla, ystävien kanssa ja turvallisessa, tutussa lähiympäristössä. Välillä arki-illat olivat yhtä suihkimista paikasta toiseen sovitellen eri aikatauluja toisiinsa. Autossa matkalla paikasta toiseen ja päivittäinen ruokailutuokio yhdessä pitivät meidän naisten yhteyttä jotenkuten yllä. Elämäni suurin siunaus veti hätäjarrusta ja pysäytti väärään suuntaan ajautuneen elämäni! Antoi mahdollisuuden elämänmuutokseen, johon en ehkä muuten olisi uskaltautunut.

Muistan ydinperheen ajoilta varsinkin iltahetket, kun itse väsyneenä menin ensimmäisenä nukkumaan ja tytöt tulivat joka ilta vuorotellen hetkeksi pötkäilemään viereeni jutustellen niitä näitä päivän tapahtumista leikkien kissamme kanssa. Hetken olimme läsnä toisillemme ja rauhoituimme päivän vilskeestä ja mielen päällä olevat asiat purettiin, luotiin läheisyyttä ja yhdessäoloa. Noita hetkiä kaipaan edelleenkin! Sinkkuelämän kovin hetki on ilta, kun väsyneenä menet yksin nukkumaan: ei ole ketään, kenen kanssa jakaisi päivän kokemuksia, ajatuksia, olisi läsnä, tuntisi läheisyyden.

Uudessa elämässäni olen yhä enemmän panostanut hetkiin. Hetkiin, joissa olen läsnä ihmiselle, jonka kanssa olen. Pyrin olemaan läsnä siinä hetkessä, en ajattele menneisyyttä, en tulevaisuutta, en ketään muuta. Opettelen myös toisenlaista läsnäoloa: olla käytettävissä, kun tarvitaan, mutta muuten antaa toiselle täysi yksityisyys, intiimiys, oma elämä, vaikka olenkin paikalla koko ajan. Tiedäthän, kun olet ollut ravintolassa ja tiedät saaneesi hyvää palvelua; et ole varsinaisesti huomannut tarjoilijoiden läsnäoloa, mutta olet saanut välittömästi hyvää palvelua, kun olet sitä halunnut. Ikäänkuin toiveesi olisi rekisteröity jo ennen kuin ilmaiset sen. 

Miten harjoitella läsnäoloa? Itse olen harjoitellut sitä lapsesta asti tarkkailemalla luontoa, eläimiä, luonnonilmiöitä, ääniä, valon ja varjon leikkiä. Voit myös keskittyä aistien välittämään informaatioon. Miltä ihollasi tuntuu? Mitä kuulet? Mitä haistat? Kun syöt, keskityt täydellisesti jokaiseen suupalaan: ruuan ulkonäköön, tuoksuun, suutuntumaan, makuun. Syöt jokaisen suupalan tietoisena. Et samaan aikaan katsele tv:tä, lue lehteä, et tee mitään muuta kuin keskityt ruokaan. Kokeile!

Vietin sunnuntain läheisen ystävän kanssa: keskustelimme, muistelimme, haaveilimme. Illalla hän totesi vähän ihmetellenkin viettäneensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään koko päivän jonkun kanssa kahdestaan. Kahdestaan ilman tv:n tai muun keinotekoisen viihdykkeen seuraa. Kokemus oli ollut positiivinen ja vuorokausi tuntunut paljon pidemmältä ajalta. Läsnäolo oli tuonut hänen vuorokauteensa rutkasti lisää tunteja, läsnäoloa. Miten suuren osan elämästämme "haaskaammekaan" elämällä menneessä tai tulevassa huomaamatta, että elämä on tässä ja nyt. Juuri tässä sisään- ja uloshengityksessä. Et voi elää edellistä hengitystä. Et voi elää seuraavaa hengitystä. Elämäsi on tässä hengityksessä. 

Elä se! Elä tämä hetki!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Marsista vai venuksesta

Viime päivinä vastaani on tullut monin eri tavoin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden tasapainottelu ihmisen kokemusmaailmassa. Iltalehti kirjoitti 31.5 kurdityttö Ronyasta "Kunniaton nainen". Ronya joutui tekemään raastavan valinnan: perhe vai oikeus elää itsenäisenä naisena. Perheen poikia ja tyttäriä koskivat täysin eri säännöt eikä Ronya halunnut alistua tuohon ikiaikaiseen kulttuurin ilmiöön. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän karkasi kotoaan turvakotiin ja aloitti oman itsenäisen elämän.

Mediassa kiertää video, jossa näyttelijät esittävät pariskuntaa, joka riitaantuu julkisella paikalla. Video näyttää selvästi miten erilailla ohikulkijat käyttäytyvät, kun pahoinpitelijänä on pariskunnan miespuolinen tai naispuolinen henkilö. Pysähdyttävää! Pidämmekö näin tiukasti kiinni joistakin sukupuolisidonnaisista roolimalleistamme, että unohdamme ihmisyyden?

Olen käynyt keskusteluja miten näyttäytyy läheisten elämässä tilanne, jossa ihmisen keho ja mieli ovat eri sukupuolta. Millainen kasvukohta siitä syntyy läheisille ja miten se vaikuttaa kaikkiin? Tässä tasapainoa etsitään ja tutkitaan jo hyvin syvällä tasolla yksilössä eikä vain yhteiskunnassa. Tai yhteiskuntahan muodostuu viime kädessä yksilöistä...

Miten itse olen elämässäni kohdannut feminiinisyyden ja maskuliinisuuden tasapainoa?

Synnyin 5. lapsena perheeseen, jossa oli jo 2 tyttöä ja 2 poikaa. Olen jo aiemmin maininnutkin äitini pettymyksen sukupuoleni suhteen. Törmäsin myös kasvatuksessa erotteluun sukupuolen mukaan. Maatilalla oli hyvin perinteinen jako naisten ja miesten töihin. Potkin tässäkin asiassa vasten raja-aitoja! Olisin paljon mieluummin nähnyt itseni konehommissa, pellolla, navetalla, mutta usein löysin itseni hellan äärestä vääntämässä sitä iänikuista ruskeaa läskisoosia....enkä lainkaan pitänyt järjestelystä. No, myönnän, että osansa asiaan antoi tapani kyseenalaistaa sääntöjä, rajoituksia ja määräyksiä.

Kurdityttö Ronya kohtasi ankaraa rajojen asettamista ja valvontaa kaikkien perheensä miespuolisten jäsenten kautta, mutta myös naisten. Itse koin isäni hyväksyvän minua kokonaisuutena, en ollut hänelle "vain" sukupuoleni edustaja. Veljeni osoitti isovelimäistä "huolenpitoa" joskus melko konkreettisestikin. Vieläkin käy sääliksi sitä poikakaveri- raukkaani, joka oli uskaltautunut vierailulle luokseni ja sai melko kipakat lähdöt veljeni toimesta. Veljelläni oli mielestäni turhan paljon tarvetta vahtia menemisiäni ja tekemisiäni. En asiasta hänelle huomauttanut, jätin ne enemmänkin huomioimatta eivätkä ne juurikaan käytökseeni vaikuttaneet. Mutta en myöskään tuosta syystä kokenut voivani kunnioittaa häntä, koska en tullut kohdatuksi omana itsenäni vaan pikkusiskona. Ja myöhemmin olen myös huomannut, että hänen tapansa seurata tekemisiäni ei niin vain ollutkaan jäänyt minulta vaille huomiota, olin vain painanut ne tietoisen mielen ulottumattomiin.

Itselläni on 2 tytärtä ja on vaikea sanoa minkälainen olen ollut kasvattajana tasa-arvoisuuden ja tasapainon näkökulmasta, koska kokemusta pojan kasvattamisesta ei ole. Tytöt olivat pienenä hyvin tyttömäisesti puettuja, mutta leluja oli kyllä nukeista traktoreihin enkä mielestäni muulla tavoin   tietoisesti heidän feminiinistä puoltaan korostanut. Ehkä enemmänkin maskuliinista....omatoimisuus, omista asioista huolehtiminen, tekemisen kautta palkitseminen, suoriutuminen. Toki hiljentymisen, lukemisen, laulujen ja musiikin kautta kehitimme myös toista aivopuoliskoa.

Mielestäni tyttäreni ovat oman naiseutensa kanssa sinut, osaten ilmaista feminiinisyyttään mutta myös maskuliinisuuttaan. Itse olen feminiinistä puoltani saanut kaivella esille ja vahvistaa ja se onkin tapahtunut osin hyvinkin luonnollisesti heidän rinnallaan. Muistan joskus käyneemme keskustelua, miksi en juhliin pukeudu hameeseen. Käsite "kirkkohattu" liittyi sekin feminiinisyyden ulkoisiin merkkeihin. No, pukeutuminen muuttui ja jossakin kohtaan en muihin kuin hameisiin pukeutunutkaan edes arkena. Sisäisen tasapainon löytyminen on heijastunut ulkoiseen olemukseen ja sen ilmentämiseen.

Miten maskuliini- ja feminiinienergian tasapaino näkyy ympärillämme? Mitä ovat pehmoisit ja uraohjusnaiset, joissa sanotaan olevan munaa? Mistä ovat ilmestyneet nuo androgyynit nuoret katukuvaan? Monesti on vaikea lukea merkkejä siitä kumpaa sukupuolta henkilö on. Mutta ovatko nämä kaikki kulttuurin luomia rooleja? Mitä on olla feminiininen tai maskuliininen? Meissä jokaisessa on nuo molemmat puolet, useimmiten jompi kumpi niistä vahvempana. Miten ilmenee niiden tasapaino ihmisessä? Oletko pohtinut näitä asioita omassa elämässäsi? Kuulisin (lukisin) mielelläni sinun näkökantasi tähän.

Juuri nyt on astrologisella taivaalla aktiivinen Mars ja Venus nostamassa meissä esiin mahdollisuuksia opetella elämäämme tämän näkökulman kautta! Nautinnollista kesää <3