Kartanlukua

Kun katselet elämäsi karttaa, mitä näet siinä?

Näetkö jyrkän vuoriston uuvuttavine ylämäkineen ja pohjattomine rotkoineen?
Näyttäytyykö lähiympäristösi polveilevana niittynä?
Oletko autiolla saarella keskellä valtamerta?

Meistä jokainen katselee aivan samaa karttaa, jokainen vain omasta kohdastaan.
Suodatamme näkemämme omien kokemustemme värittämien linssien kautta. Jos olen kompastunut ja satuttanut itseni tietynlaisessa maastossa, seuraavalla kerralla valitessani reittiä, saatan vältellä samantyyppistä maastoa aikaisemman tapahtuman kipu mielessäni. Tai joku voi haluta tutustua aina vain uusiin ja erilaisiin maisemiin, kerran koetut tuntuvat jo eletyiltä.

Erilaiset maastot ja valitut kulkureitit antavat meille erilaisia kokemuksia. Miltä tuntuu korkealla vuorella, josta näkee niinkauas kuin näkökyky kantaa, mutta jossa voi myös olla ohut ilma jatuntuu, että happi loppuu? Entä ahtaassa kanjonissa kahden korkean kallion välissä? Suossa?

Minä en voi tietää miltä tuntuu kulkea maastossa, jota katselen kartalta. Tiedän todellisuuden vasta kun olen ottanut nuo askeleet. Kaikki muu on mielen tuottamaa kuvitusta. Kuvitus perustuu aikaisempiin kokemuksiimme, historiaamme ja värittyy niiden tuomilla tunteilla tulevaisuuteen luomallamme odotuksella. Kuinka usein olenkaan saanut tämän huomata! Kuinka usein olenkaan huomannut tehneeni minua rajoittavia odotuksia. Niin, ja pettymyshän syntyy vain minun luomistani odotuksista, jotka eivät täyty.

Mitä tehdä?

Olen päättänyt kulkea askel kerrallaan. Muistan vuosia sitten tekemäni vaelluksen käsivarren Lappiin. Taitoin matkaa 5 päivää islanninhevosen selässä. Maasto oli pääosin kivistä mäkeä, välillä ylös ja välillä alas. Siellä täällä jotain poluntapaista, puroja ja kosteikkoja. Ihailin hevosen taitoa asetella jalkansa. Varsinkin kivisten purojen ylitykset olivat taidetta. Turpa kivissä kiinni hevonen etsi jaloillaan seuraavaa tukevaa askelmaa kokeillen kiviä. Välillä tuntui ettei maassa ollut kuin kaksi jalkaa...Mutta nopeasti ja varmasti tuo viisas eläin joka kerta löysi tasapainon ja pitävän jalansijan! Se oli täysin läsnä hetkessä ja käytti kaiken tietonsa löytää juuri se kivi, jolle astua seuraavaksi. Noin minäkin haluan edetä matkallani! Kaikkia aisteja käyttäen, juuri tässä hetkessä, tällä kivellä, tällä askeleella pohtimatta kuljetun matkan kokemuksia kiirehtimättä edessäoleviin askeliin.

Olen toinen jalka kivellä, tukevalla sellaisella. Toinen jalka on noussut ylös ja tapailee eteenpäin paikkaa mihin laskeutua. Kiitos <3

Määränpään valinta

Näin itseni pyörimässä liikenneympyrässä. Ympyrästä lähti monia poistumisteitä. Pyörin ja tarkastelin mahdollisuuksiani. Pyörin uudelleen ja tarkastelin uudelleen. Pinnistelin nähdäkseni mutkien taakse. Kuuntelin tunteitani. Tunteeni vaihtelivat, ailahtelivat kuin keväinen ilkikurinen tuuli. Kiersin, kiersin ja kiersin.

Eräs valinta alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Kurkistaessani sinne kohtasin joka kerta rauhan ja tyyneyden pohjavireen. Silti en suostunut poistumaan ympyrästä vaan katselin edelleen muitakin vaihtoehtoja. Ja varsin tarkkaan.

Kunnes oivalsin yhden asian. Kyllä, joudun valitsemaan yhden. Mutta valintani ei oikeasti ole joko-tai vaikka selkeästi valitsen yhden ja hylkään muut. Valintani voi olla myös sekä-että. Tiet risteilevät, muodostavat verkoston, tulee uusia liikenneympyröitä, uusia risteyksiä. Kulkuneuvossani ei ole pakkia (vai onko?) mutta jarru, kaasu ja kääntyvät etupyörät kyllä. Niiden avulla voin koko ajan hienosäätää ja tarkentaa reittivalintaani ja etenemisnopeuttani.

Peilailin tilannettani useammankin ystäväni kautta, kiitos teille jokaiselle siitä! Kuulin hyviä kysymyksiä, kyseenalaistuksia ja erilaisia näkemyksiä. Sain kohdata myös omia tapoja reagoida toistuvasti samalla tavalla samankaltaisissa tilanteissa. Teenkö täysjarrutuksen, hidastanko vai alanko vilkuilla täysin uusia reittejä? Vai pistänkö isompaa silmään ja kaasun pohjaan? Heitänkö vapaalle ja  annan rullata omalla painollaan....

Valinta on nyt tehty. Matka jatkuu. Katselen maisemia ja vastaantulevia asioita mielenkiinnolla, perhosia vatsanpohjassa, sydän laulaen. Iloitsen, että uskalsin valita. Minua ei pelota niinkään valinnan seuraukset, vaan itse valitseminen oli se, mikä pelotti. On muuten melko ajankohtainen asia monelle näin vaaliviikonlopun alla. Mitä valitsen ja mitä valinnasta seuraa....Vähän sama tilanne se on vaaleissakin. Eihän se numeron kirjoittaminen siihen vaalilippuun ole se vaikea juttu, vaan se siihen tilanteeseen johtavien valintojen teko. Äänestänkö ylipäätään ollenkaan, mitä puoluetta, ketä ehdokasta jne.

Mun ehdokasvalinta on suoritettu ja ääni annettu ~ elämä päättäköön tästä eteenpäin <3

Tasapainon etsiminen

Lähes 2 kuukauden tauko blogin kirjoittamisessa ja otsikko taitavat kertoa jo kaiken oleellisen tilanteestani :)

Joitain asioita on liikaa ja joitain liian vähän. Puntaroin jatkuvasti elämässä olevien eri osa-alueiden välillä tasapainon löytämiseksi. Säätöä. Karkeampaa ja hienompaa. Välillä kirveellä ja välillä hiekkapaperilla. Olen myös huomannut miten jokin siemen itää ja yhtäkkiä siitä kasvanut asia onkin vallannut lähes koko elämän.

Olemme eläneet viime viikot voimakasta vastakohtaisuuksien aikaa energeettisesti. Auringon ja kuun pimennykset ovat nostaneet minulla asioita esille. On ollut tilaisuus tarkastella ikäänkuin valonheittimen kirkkaassa valokeilassa joitakin elämän osa-alueita. Ympärilläni on ollut myös ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua näkemään asioita, joille olen yrittänyt kääntää selkääni. Aivan konkreettisestikin selkääni on kierretty ja väännetty aivan äärirajoille asti. Ilman kipua ja tuskaa en suostu aina näkemään asioita totuudellisesti. Tai en huomaa asioita nenäni edessä ennenkuin kompastun niihin.

Toisena pääsiäispäivänä minulla oli täysin vapaa päivä pitkästä aikaa. Taisipa olla ensimmäisiä tämän vuoden puolella. Kuljin metsässä, olin yksin ajatusteni kanssa, saunoin, söin, nukuin päiväunet ja sain vastaanottaa kokovartalohieronnan. Päivän kruunasi pitkä totuudellinen puhelinkeskustelu ystävän kanssa. Tänä aamuna ajatus on lentänyt vapaana ja kirkkaana. Korkealta olen nähnyt elämässäni olevat helmet. Helmet, joita haluan vaalia ja punoa lisää elämäni nauhaan <3

Jooga, vapauttava liike musiikin kanssa, kirjoittaminen, hitaat aamut, terveellinen ruoka, keskustelut ja yhdessätekeminen, liikkuminen luonnossa, lepo, yksinolo. Ne ovat elämäni peruspilarit, joiden avulla säilytän tasapainon elämässäni. Mitään niistä ei yksittäisenä saa olla liikaa tai mikään ei saa puuttua liian kauaa. Olen jälleen kerran elämässäni kohdassa, jossa olen tienhaarassa. Tai tienhaarassa, jonka huomaan, koska siinä on niin selkeät suuntaviitat. Olen tehnyt isoja päätöksiä myös ymmärtämättä olevani elämääni suuresti vaikuttavassa tienristeyksessä. Mutta nyt tiedän olevani. Olen pysähtynyt tähän risteykseen ja yritän tähyillä mitä eri suunnissa pilkottaa. Yritän nähdä mutkankin taakse.  Mutta elämä hymyilee salaperäisesti ja kieltäytyy näyttämästä minulle asioita. Elämä kysyy vain uudelleen ja uudelleen: Mitä haluat? Uskallatko? Haluatko oikeasti?

Uskallan. Haluan. Otan askeleen valitsemallani polulla. Otan askeleen polullani tietäen, että uusia tienristeyksiä ja valintoja tulee koko ajan. Tärkeintä on kulkea eteenpäin omaa tahtiani askel kerrallaan. Heilutellen tasapainon vaakaa etsien tasapainon tilaa. Hyvää matkaa minulle!

Kamppailijoiden heimoa

Viimeksi kirjoitin hallinnan tarpeesta. Kamppailu olemassa olevaa kohtaan kuuluu samoihin perusominaisuuksiimme. Syntyessämme ihmiseksi saamme halun taistella olemassaolevaa vastaan. Emme hyväksy sitä mitä elämässä on tässä ja nyt, vaan pyrimme muuttamaan sitä johonkin suuntaan. Eli kamppailemme, vastustamme, haluamme muuttaa.... Poljemme ja sotkemme paikoillamme vimmatusti pystymättä hyväksymään sitä mikä on.

Saammeko olemassolevan muuttumaan joksikin muuksi? Emme saa. Ainoa mitä saamme on kärsimys.

Kamppailemme. Kärsimme. Yritämme enemmän. Kärsimme enemmän. Mutta kun minä olen oppinut taistelemaan ja pyrkimään ja suoriutumaan ja muuttamaan elämäni paremmaksi....
Ensimmäisen kerran tajusin tämän asian täysin selkeästi joulun tapahtumien yhteydessä. Kerroin sinulle aikaisemmin miten tunsin itseni täysin riittämättömäksi ja kykenemättömäksi hallitsemaan omaa elämääni.
Lakkasin kamppailemasta tässä hetkessä olevaa totuutta vastaan ja "alistuin" siihen. Annoin itselleni luvan kokea juuri niitä tunteita, joita se hetki missä olin sillä hetkellä synnytti minussa. Ja kärsimys loppui välittömästi! Kun en kamppaillut olemassa olevaa vastaan, tapahtui jotakin ihmeellistä.

Ihme. Armo. Siunaus.

Kärsimys ja tuska kirposi harteiltani ja tunsin miten täydellinen rauha laskeutui minuun ja tiesin olevani kannettu ja varjeltu. Ja asiat alkoivat muuttua ilman ponnistelua, taistelua ja vääntöä. Tunne, joka seurasi kamppailusta luopumista oli niin hieno, että olen palannut siihen aina uudestaan. Nimittäin olen huomannut monta kertaa päivässä palanneeni kamppailuun. Lipsahtaneeni vanhalle ladulle takaisin. Ja muistanut, miten sieltä noustaan pois. Hyväksymällä sen mitä on. Täysin ja ehdoitta. Välttämättä se mitä on, ei ole muuttunut. Mutta se mikä muuttuu ihan joka ikinen kerta on se, että kärsimys loppuu!

Voila!

Kokeile.

Hallitsen, siis olen

Minulla on kädessäni Adyashantin kirja "Armoon lankeaminen - oivalluksia kärsimyksen päättymisestä". Olen lukenut sitä vasta muutaman kymmenen sivua, mutta kokenut suurta lohdutusta. Kirjassaan hän pohtii mm. miten meidän mielemme, egotietoisuutemme, vaikuttaa kokemukseemme elämästä.

Olen itse pohtinut hallinnan tarvetta. Se oli yksi isoimpia ratkaisujani muutosprosessini alkutaipaleella noin 4 vuotta sitten. Muutos, joka muutti minua ihmisenä paljon. Muutos, joka vaikutti paljon myös perheeseeni. Olen kiitollinen vahvalle ja rohkealle tyttärelleni, että hän näytti minulle tämän epäkohdan ja antoi minulle valinnan mahdollisuuden. Hallitse ja ole yksin tai lopeta ja säilytä yhteys. Joko tai.

Äidinrakkauteni ei epäröinyt hetkeäkään valintaa. Hallinnan ohjat lensivät samantein käsistäni. No, myönnän kyllä joskus tuskissani hapuilleeni niitä takaisin käsiini ;) Mutta tuossa hetkessä astuin ison askeleen tiellä kohti henkistä kasvuani pois erillisyyden harhasta. Emme pysty hallitsemaan mitään. Egolla ei ole minkäänlaista määräysvaltaa siihen, kuinka elämä etenee ja millaisena se näyttäytyy. Kuvitellessamme olevamme erillisiä, erossa kaikesta muusta, meissä syntyy luontaisesti tarve hallita elämää. Haluamme hallita itsemme lisäksi toisia ihmisiä ja ympäristömme olosuhteita.

Emme pysty oikeasti hallitsemaan mitään! Egomme on pelkkä ajatus, kuva, tapa, jolla mieli viittaa itseensä, ajattelee itseään. Ajatus on jotain mikä juolahtaa mieleen. Tulee ja menee.
Tarkastele hetkinen omaa mieltäsi. Et pysty määräämään milloin ajatus tulee ja milloin se häipyy. Jos emme pysty määräämään edes mielemme ajatuksia, mitä valtaa meillä oikeasti on? Jos pystyisin, määräisin itseni olemaan koko ajan avoin, rakastava ja onnellinen. Mutta tämän tiedämme kumpikin mahdottomaksi. Meillä jokaisella on myös toisenlaisia ajatuksia. Ajatuksia, joista syntyy tunteita. Tunteet saavat meidät toimimaan. Tekemisemme synnyttää uusia ajatuksia. Ikuinen oravanpyörä. Ja kuvittelemme oikeasti pystyvämme hallitsemaan tätä. Ja vieläpä oman mielemme lisäksi ympärillämme olevien ihmisten mieliä...

Kuulostaa hurjalta. Kuulostaa älyttömältä. Mutta näin me ihmiset vain toimimme. Hassua, että vaikka näemme, ettemme pysty hallitsemaan asioita, me kuitenkin tottumuksen voimasta pyrimme siihen yhä uudelleen. Välillä saatamme romahtaa tuskaamme ja ymmärrämme, että oikeasti emme pysty hallitsemaan. Kunnes toivumme järkytyksestämme ja jatkamme jälleen tuttua vanhaa toimintamallia noudattaen. Mikä on se voima, joka pitää meidät kiinni tuossa älyttömässä uskomuksessa?

Minä olen tutkaillut tätä asiaa jo melko pitkään omassa elämässäni. Olen myös seurannut samaa tutkailua lähipiirissäni. Tarve hallita. Voi, miten pelottavaa on päästää irti hallinnasta! Se on ainakin minulle todella pelottavaa edelleenkin. Ehkä vähän helpompaa oli päästää irti tarpeesta hallita toisten ihmisten elämää. Mutta päästää irti oman elämän hallitsemisesta...Huh-huh... Huomaan vähän väliä pyrkiväni hallitsemaan elämäni eri osa-alueita. Egoni keksii mitä monimutkaisempia virityksiä saadakseen hallita. Ja monesti sen ansalankoihin olen sotkeentunut. Aina uudelleen pyristelen irti, jatkan matkaani, kunnes jälleen...

Oppiläksy numero yksi tunnistettu. Jatkanpa kirjan lukemista. Jatkanpa hallitsemattomuutta. Katsotaan miten käy ;)

Kiitos ja anteeksi

Kuinka kauniisti soivatkaan nuo sanat sydämessäni! Samalla kun tunnen mielihyvää niiden olemassaolosta, mieleeni tulee monta henkilöä, joille haluan nuo sanat sanoa.

"Et voi antaa toiselle sellaista mitä sinulla ei itselläsi ole."

En pystyisi koko sydämestäni noita sanoja lausumaan ellen olisi niitä saanut kuulla omalla sydämelläni. Äitien ja tyttärien ketju on jälleen saanut yhden opintokokonaisuuden valmiiksi. Oma kokemus olemisesta tekijänä ja kohteena avaavat aina ymmärrystämme. 

Oivalsin monta asiaa omasta lapsuudestani tultuani itse äidiksi. Joitakin traumaattisia asioita en ollut edes tiedostanut itsessäni olevan ennen äitiyttä. Esimerkiksi se miten 1-vuotias on kokenut eroahdistuksen tultuaan erotetuksi äidistään, perheestään ja kodistaan kesän ajaksi. Tuon asian kohtaaminen oman lapsen ollessa samanikäinen satutti. Mutta kokemus äidin halusta suojella lastaan antoi tuohon kipuun samanaikaisesti katkeransuloisen mausteen. Niin totta tuo sanonta: kun yhteen suuntaan kumarrat, toiseen pyllistät...

Olen löytänyt itseni usein tuomitsemasta ihmisiä esim. luettuani jostakin median uutisoimasta tapahtumasta. Kuinka helppo on lähteä mukaan jutun sävyyn ja tuomitsemiseen. Mutta kun hetkeksi pysähtyy pohtimaan mitä oikeasti tietää asiasta tai mikä voisi olla totuus, niin saa huomata, ettei voi tietää kokonaisuutta. Ei näe isoa kuvaa, missä tuo yksityiskohta välähtää. Nöyryys ja ymmärrys jutun jokaista osapuolta kohtaan auttavat eteenpäin. Jokainen meistä on kohdannut itse miltä tuntuu, kun on tullut tuomituksi epäoikeudenmukaisesti. Ja jokainen meistä on tuominnut kanssakulkijansa epäoikeudenmukaisesti.

Olen tuominnut omaa äitiäni ja tullut tuomituksi äitinä. Olen myös ymmärtänyt, pyytänyt ja antanut anteeksi. Olen tullut ymmärretyksi, minulta on pyydetty anteeksi ja annettu anteeksi. Elämän ikiaikainen kiertokulku. Elämä antaa, kun vain vastaanotamme ja annamme eteenpäin saamamme.

Kiitos. Anteeksi.

Uusia alkuja

Vuosi 2015. Mitä edessä? Tuttu pohdinta aina vuoden vaihtuessa. Tuttua pohdintaa on myös vilkaista taaksejäänyt vuosi ja katsoa miten tavoitteet täyttyivät.

Tammikuun 2014 alussa elämässäni oli monta suurta kysymysmerkkiä. Paljon odotusta. Paljon optimismia. Paljon suunnitelmia. Paljon aloituksia. Tyhjyyttä ja tilaa. Poisraivattuja asioita. Jotkin kysymysmerkit avautuivat ja ratkesivat. Asuminen. Uusi koti. Yksi aloitettu koulutus. Kaksi valmistumiseen päättynyttä koulutusta. Paljon uusia ihmisiä. Suunnitelmia. Tankkaamo, joka antoi paljon viime vuonna. Antoi oppia, kokemusta, ihmisiä. Opetti aloittamaan aina vain uudelleen. Opetti uskomaan unelmaansa. Opetti sitkeyttä ja sinnikkyyttä. Antoi huiman kokemuksen yhdessätekemisen ilosta. Eteenpäinmenon riemusta. Vuoristorata, jossa oli äkkijyrkkiä nousuja ja laskuja, tiukkoja mutkia, vauhtia, kyyneleitä ja naurua. Eikä sen matkan päätepistettä ole vielä määritelty.

Jossakin kohdassa pimeintä kaamosta sisälläni alkoi nousta kuohua, sappea, väsymystä jopa epätoivoa. Olin ladannut niin paljon odotuksia vuoteen 2014 ja vuosi alkoi olla loppumassa ja korin pohjalle kertyneen saaliin konkretia näkyvissä. Itketti ja väsytti. Joulun ajan vietin tyttäreni ja siskoni perheen kanssa 5 tähden täysihoidossa nauttien joka solullani olemisen keveydestä, helppoudesta ja tutusta turvan tunteesta. Sydän lämpöisenä ajelimme tyttäreni kanssa satoja kilometrejä pitkin ja poikin Lounais-Suomea. Jouluaaton hartaus kotikirkossa, vanhempien haudalla käynti, keskustelut läsnäolosta, toiveista ja unelmista tyttäreni kanssa. Tunne paluusta takaisin lähtöpisteeseen. Ne kaikki riisuivat ja koskettivat minua.

Kun tulin kotiin takaisin, tunsin itseni aivan tyhjäksi. Saavutukset olivat karisseet jonnekin ja myös tulevaisuuden mahdollisuudet tuntuivat häviävän jonnekin yhä kauemmaksi.
Itseeni väsyneenä riivin aarrekartat ja unelmakirjoitukset alas seiniltä ja nostin kädet pystyyn huutaen maailmankaikkeuteen: En voi tietää mikä on minun parhaakseni! En voi tietää mitä haluan! En jaksa enää mestaroida omaa elämääni! Tapahtukoon Sinun tahtosi!

Joka kerta, kun mieleeni nousee halu suunnitella, sanon sisälläni "Tapahtukoon Sinun tahtosi."

Ja, todellakin! Moni asia on jo nyt muuttunut....ja kuinka helppo onkaan elää tässä hetkessä poimien ne kypsät hedelmät, jotka eteeni tuodaan.

Uskalla sinäkin luottaa siihen, että elämä kantaa ❤️