Kamppailijoiden heimoa

Viimeksi kirjoitin hallinnan tarpeesta. Kamppailu olemassa olevaa kohtaan kuuluu samoihin perusominaisuuksiimme. Syntyessämme ihmiseksi saamme halun taistella olemassaolevaa vastaan. Emme hyväksy sitä mitä elämässä on tässä ja nyt, vaan pyrimme muuttamaan sitä johonkin suuntaan. Eli kamppailemme, vastustamme, haluamme muuttaa.... Poljemme ja sotkemme paikoillamme vimmatusti pystymättä hyväksymään sitä mikä on.

Saammeko olemassolevan muuttumaan joksikin muuksi? Emme saa. Ainoa mitä saamme on kärsimys.

Kamppailemme. Kärsimme. Yritämme enemmän. Kärsimme enemmän. Mutta kun minä olen oppinut taistelemaan ja pyrkimään ja suoriutumaan ja muuttamaan elämäni paremmaksi....
Ensimmäisen kerran tajusin tämän asian täysin selkeästi joulun tapahtumien yhteydessä. Kerroin sinulle aikaisemmin miten tunsin itseni täysin riittämättömäksi ja kykenemättömäksi hallitsemaan omaa elämääni.
Lakkasin kamppailemasta tässä hetkessä olevaa totuutta vastaan ja "alistuin" siihen. Annoin itselleni luvan kokea juuri niitä tunteita, joita se hetki missä olin sillä hetkellä synnytti minussa. Ja kärsimys loppui välittömästi! Kun en kamppaillut olemassa olevaa vastaan, tapahtui jotakin ihmeellistä.

Ihme. Armo. Siunaus.

Kärsimys ja tuska kirposi harteiltani ja tunsin miten täydellinen rauha laskeutui minuun ja tiesin olevani kannettu ja varjeltu. Ja asiat alkoivat muuttua ilman ponnistelua, taistelua ja vääntöä. Tunne, joka seurasi kamppailusta luopumista oli niin hieno, että olen palannut siihen aina uudestaan. Nimittäin olen huomannut monta kertaa päivässä palanneeni kamppailuun. Lipsahtaneeni vanhalle ladulle takaisin. Ja muistanut, miten sieltä noustaan pois. Hyväksymällä sen mitä on. Täysin ja ehdoitta. Välttämättä se mitä on, ei ole muuttunut. Mutta se mikä muuttuu ihan joka ikinen kerta on se, että kärsimys loppuu!

Voila!

Kokeile.