Unelmamatka

Hymy nousi huulille lukiessani edellisen kirjoitukseni. Rähmälleen kaatuminen, ylösnouseminen, polvien ja nenän pyyhkiminen ja matkan jatkuminen...Juuri nyt tuntuu, että eilinen myrskytuuli antoi sellaiset siivet, että satasen aidat meni kuin sileällä ois juossu!

Kun jaksaa uskoa unelmaansa, kun näkee sydämensä silmin jotain uutta ja tekee asioita halusta auttaa toisia eli viime kädessä itseään, saa aina välillä elää myös hetkiä, jolloin matka taittuu keveästi, kuin siivillä. Eilen oli sellainen päivä. Tai oikeastaan näitä päiviä on ollut monta viime aikoina. No okei, uskallan sanoa ääneen: Elän parasta aikaa elämässäni juuri nyt! Tunnen sydämessäni iloisen sykkeen, onnellisen hyrinän....Unelmani elää ja voimistuu. Se ottaa askeleitaan kohti toteutumistaan. Ihme juttu tämäkin. Miksi on niin vaikeaa ja pelottavaa iloita elämästä? Tunnustaa, että on onnellinen? Onko minun iloni ja onneni pois sinun tai kenenkään muun ilosta ja onnesta? No, ei taatusti ole.

Viime vuoden marraskuu, sateinen Lontoo. Sydän täynnä rakkautta, uskoa ja toivoa. Rakkautta elämää kohtaan. Uskoa omiin mahdollisuuksiin tehdä elämästään hyvä. Toivo paremmasta maailmasta. Tiesin pystyväni parempaan kun vain uskallan. Olin selittänyt itselleni varovaisuuttani elämässä historiallani. Muistot loppuunpalamisesta, voimien ehtymisestä olivat tehneet minusta varovaisen. Eli pelokkaan. Menneisyyden kokemukset heijastivat odotuksen tulevaisuudesta pelon viittaan puettuna.

Kirjasin ylös tuolloin marraskuun 2013 alkupäivinä Unelmani paikasta, joka kokoaa ihmisiä yhteen.
Voi miten tuo ajatus sai elämän virtaamaan, tuntui kuin käsijarru olisi vihdoin päästetty vapaaksi.
Tuosta hetkestä tähän päivään olen tehnyt matkaa. Aina en ole nähnyt mutkan taakse, välillä on pitänyt pysähtyä keräämään voimia. Mutta matka on jatkunut. Perillä en ole vieläkään, mutta yksi iso asia on tapahtunut!

En tee enää matkaani yksin!

Olen saanut rinnalleni toisia samanhenkisiä kulkijoita. Kun jaamme saman unelman ja kuljemme yhtä matkaa kohti samaa päämäärään, matkan teko on mukavampaa, kevyempää ja helpompaa. Unelman yksivuotispäivän aikoihin julkaisimme sivut, joilla kerromme unelmastamme jo ihan konkreettisin sanankääntein ja keräämme lisää kanssakulkijoita. Heitä on löytynyt jo useita ja kutsu kiirii eteenpäin tavoittaen yhä uusia ihmisiä. Kiitos Sinulle, että olet olemassa! Kiitos, että olet jakamassa matkaani!

Tästä on hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Yhteistyössä on voimaa! Liity mukaan!

Ylösnouseminen

Jokainen meistä on kohdannut elämässään hetkiä, jolloin on löytänyt itsensä polvillaan, jopa rähmällään , elämän edessä. Kaikki ei mene aina niinkuin haluaisi ja toivoisi. Meidät kampittaa sairaus, tapaturma, ihmissuhdeongelma, oma pelko. Jokaisella meistä on omat heikot hetkensä ja kohtansa. Meille muodostuu hyvin varhaisina vuosina toimintamalleja, joiden avulla ratkaisemme nuo kaatumisemme.

Minä olen löytänyt itsetutkiskelun avulla oman toimintamallini elämän tiukoissa paikoissa. Minun selviytymistapani on jähmettyminen. Kun ei liiku, ei tee vääriä ratkaisuja. Sinun kehittämäsi malli voi olla vaikka vimmattu tekeminen tai jotain aivan muuta. Meillä jokaisella on oma yksilöllinen ratkaisu pelko- ja stressitilanteissa. Itse olen hyötynyt mallini tunnistamisesta. Eli tiedän milloin ja miten toimin. Joskus pystyn reagoimaan tietoisesti toisella tavalla, toisinaan tajuan vasta paljon jälkeenpäin olleeni suojelumoodi päällä.

Olen oppinut myös olemaan armollinen itseäni kohtaan. Löytäessäni itseni rähmällään elämän edessä en ala itse itseäni rankaisemaan lisää, vaan tunnistan tunteeni ja sen takana olevan täyttymättömän tarpeen. Kuivaan silmät, niistän nenän ja rakastan itseäni, annan itselleni anteeksi. Mitä hyötyisin jos siinä tilanteessa vielä ruoskisin ja rankaisisin itseäni lisää? Haluan, että tulen hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Kenestä hyväksyminen alkaa? Kuka on minulle tärkein ihminen, jonka toivon minut hyväksyvän aina ja ehdoitta? Minä itse tietysti! Aina paikalla oleva, armottoman tarkkasilmäinen tuomari. Minä itse itselleni.

Kuinka paljon olenkaan elämäni aikana arvostellut, moittinut ja rankaissut itseäni...ja miten paljon tuloksekkaampaa olisi ollut käyttää sekin energia ylösnousemiseen ja matkan jatkamiseen?!

Vaikka hyvin tiedän tämän, vielä nykyäänkin tämä malli pääsee välillä yllättämään täysin. Stressitilanteissa itselleni tyypillinen käyttäytyminen vaanii aivan vieressä odottaen hetkeä jolloin pääsee ohjaksiin mestaroimaan.

Ei ole merkitystä kuinka usein kaadun rähmälleni. Ei ole merkitystä sinunkaan kaatumisillasi. Merkitystä on vain sillä, että nousemme ja jatkamme matkaamme anteeksiantoa ja kiitollisuutta tuntien. Kerta toisensa perään. Ja mikä sen suurempi rikkaus on kuin tietää, että vierellä on ihmisiä, jotka ojentavat auttavan kätensä juuri silloin ❤️

Kirjoitan tämän nyt kun olen omilla jaloillani pystyssä muistaakseni tämän, kun seuraavan kerran kerään voimiani noustakseni pystyyn. Kirjoitan tämän kiittääkseni Sinua, joka olet jossain kompurointini kohdassa ojentanut auttavan kätesi, tarjonnut lohdutusta ja kannustusta. Kiitos Ystävä!

Luomisvoima

Uuden luominen on elämän perusta. Mikä on uutta? Voiko oikeasti luoda mitään uutta? Eikö kaikki ole jo olemassa?  Mitä on luominen?

Olen viime ajat viettänyt tiiviisti prosessissa. Etsimässä aineksia, sekoittelemassa ja makustelemassa.

Prosessissa on monia vaiheita. Ensimmäinen ja tärkein on nähdä visio lopputuloksesta. Se asia, kokonaisuus, juttu, luomus, mitä kohti aloitan matkani. Kuten leipomisessa, ensin päätän mitä olen leipomassa. Visio. Päämäärä. Maali.

Tuo visio antaa minulle suunnan. Se antaa minulle motivaation, innostuksen. Se antaa suuntaviivoja mistä aineksista alan lopputulosta kokoamaan. Aineksia, jotka ovat jo olemassa. Raaka-aineita, jotka ovat kaikkien käytettävissä sellaisinaan. 

Se, miten kukin meistä käyttää kaikkea ympärillämme olevaa raaka-ainetta, on luomista. Se voima ja tyyli, millä sekoitamme aineksista massan, on meidän kunkin persoonallisuudesta kiinni. Toinen mittaa ainekset hyvin huolellisesti ja tarkasti ja käyttää hyväkseen ehkä jo joidenkin edelläkulkeneiden toimiviksi havaittuja sekoitussuhteita. Toinen käyttää näppituntumaa, luottaa intuitioonsa, saattaa korvata osan aineksista erilaisilla. Taikina rakentuu. 

Pullataikina vaatii enemmän vaivaamista saadakseen tarvittavan rakenteen, sitkon. Tehtäessä marenkia valkuaisvaahtoa on vatkattava hyvinkin voimakkaasti, käytettävä voimaa, energiaa. Joissakin taikinoissa erilaiset ainesosat nostellaan yhteen ja sekoitetaan hyvin hellävaraisesti. Taikinan tekemisessä on oltava käsitys eri raaka-aineiden perusominaisuuksista. Miten eri ainesosat käyttäytyvät yhdessä, miten ne toimivat ylipäätään ja mikä on niille ominaista, missä ne ovat parhaimmillaan. Tuntemalla peruslainalaisuuksia minun on helpompi lähteä soveltamaan. Mutta joskus parhaat jutut syntyvät myös ns. erehdyksen tai sattuman kautta. Laitanko vahingossa jotain muuta kuin mitä oli tarkoitus, aivan eri määrän tai eri järjestyksessä. Ja lopputulos yllättää.

Taikinan synnyttyä on edessä vielä lopputuloksesta riippuen erilaisia valmisteluvaiheita. Kypsyttelyä, esillelaittoa, annostelua, koristelua.... Työtä, tekemistä, suorittamista, työvaiheita.

Olen oppinut itsestäni paljon meneillään olevan luomisprosessin aikana. Olen löytänyt osa-alueita, jotka saan toimimaan. Olen tunnistanut kohtia, joissa ominaisuuteni tulevat haastetuiksia. Ja kohtia, joihin minulla ei ole omassa kaapissa minkäänlaisia aineksia. Tärkeää on ollut myös huomata milloin tarvitsen hiljaisuutta, rauhaa ja milloin yhteistyötä, tekemisen meininkiä, toisten nostattavaa energiaa. Molempia tarvitsen, jotta prosessi etenee.

Vision lisäksi toinen tärkea asia luomisessa on nälkä. Jos minulla ei ole nälkä, en lähde kaapeissani olevista raaka-aineista valmistamaan ruokaa. Jos nälkäni on ryöstäytynyt käsistä, saatan tarvita ruuan hyvin nopeasti tai pienen välipalan ennen varsinaista ateriaa. Tarve. Syy. Motivaatio.

Ruoka tai leipomus ei silti synny, vaikka kaapissa olisi raaka-aineet ja tekijällä nälkä. Tarvitaan taitoja ja työvälineitä. Resurssit. Voimavarat. Taidot.

Mutta kun kaikki kohtaa: resepti, ainekset, tahtotila ja toteuttaminen .... uunista alkaa leviämään veden kielelle nostattava tuoksu.....luominen on synnyttämässä jotain uutta, konkreettista. 

Luomisprosessista syntyy uusi luomus!

Elämisen sietämätön keveys

Tämä aika vuodesta. Tuntuu, että elämä hiipuu, vaipuu talviunille. Poisriisumista, hiljentymistä, sisäänpäin kääntymistä. Mieli hakeutuu hiljaisuuteen ja keho seuraa perässä. Muistan ajan, jolloin ei ollut mahdollista kuunnella itseään ja rytmiään. Kello soitti armottomana aamu toisensa jälkeen. Aina väsytti, aina pimeää. Olen onnistunut tässä asiassa muuttamaan elämääni. Elämisen rytmi löytyy minusta eikä herätyskellosta. Saan tilaa itselleni ja hiljaisuudelleni.

Mitä löydän hiljaisuudesta?

Löydän hiljaisuudesta voimaa, mutta myös heikkoutta. Voimaa nähdä asioita kokonaisuuksina. Heikkoutta katsoessani näkemääni totuudellisesti. Tarvetta muuttua, tarvetta rimpuilla, tarvetta taistella vastaan. Mutta myös halua olla, antaa asioiden ilmentyä, halua antautua elämän ihmeellisyydelle.

Tasapaino. Hiljaisuuden ja liikkeen tasapaino. Vaikuttamisen ja antautumisen tasapaino. Hengen ja materian tasapaino. Ymmärrys, että tarvitsemme molemmat ääripäät. Fyysinen maailmankaikkeutemme rakentuu vastakkainasettelusta. Tarvitsemme kevään valon ja kasvun rinnalle syksyn riisumisen ja poisantamisen. Emme voi ymmärtää toista ilman toista.

Miten tämä pätee itseni ymmärtämiseen? Voinko ymmärtää itseni yksinäisyydessä? Tarvitsenko toisesta ihmisestä peilin? Nähdäkseni oman kuvajaiseni hänessä? Onko minua, jos ei ole peiliä eikä kuvajaistani peilissä?

Lapsi ei syntyessään käsitä itseään irrallisena, erillisenä muusta ympäristöstään. Vähitellen kuukausien ja vuosien kuluessa, hän alkaa hahmottaa itsensä erillisenä, yksilönä. Hän kuvastaa itseään ensimmäiseksi äitiinsä, isäänsä, sisaruksiin, lähipiirissään oleviin ihmisiin. Näiden ihmisten kautta heijastuvista kuvista hän alkaa rakentamaan omaa kuvajaistaan. Mikäli jokin peileistä puuttuu tai on pahasti rikki, lapsen itsestään muodostuva kuvakin on puutteellinen, rikkinäinen.

Uskallan väittää, ettei maailmassa ole kovinkaan montaa ihmistä, jotka ovat saaneet täydellisen heijastuman itsestään ihmissuhdepeiliensä kautta. Tosin uskon, että tässä on hyvin paljon kulttuurieroja ja käsitykseni muodostuu täysin omista rajallisista kokemuksistani.

Iso oivallus kasvussani oli siinä kohtaa, kun selkeästi näin, miten erilaisen kokemuksen sisarukseni olivat saaneet elämästään huolimatta samasta genetiikasta ja ympäristöstä. Kuunnellessani ja vertaillessani omia lapsuuden kokemuksiani kodistani ja sen ihmisistä sisaruksieni kokemuksiin, ymmärsin kirkkaasti tuon suuren eron. Miten erilaiset kokemuksemme olivatkaan! Esitin itselleni kysymyksen: kenen kokemus on totta? Tuon kysymyksen kautta aloin oivaltamaan, että ehkä minun kokemani asiat eivät olleetkaan totuus vaan minun luomani käsitys asiasta. 

Armo ja anteeksianto olivat löytäneet paikalle!

Olen kulkenut pitkän matkan tuosta hetkestä purkaen uskomuksiani ja ajatusmallejani. Antaen anteeksi, pyrkien näkemään asiat ilman minkäänvärisiä silmälaseja. Havaintoina ilman tulkintaa.

Nyt ja tässä koen olevani hetkessä, jolloin olen riisunut itsestäni ja elämästäni paljon. Jäljellä on kuitenkin vielä arvoituksia ja kysymyksiä. Hämmennystä tyhjyydestä. Katselen paljaita puunrunkoja alastomassa kauneudessaan. Tarkastelen elämääni riisuttuna. Mitä näen?

Syksy on hyvästien aikaa

Syksy.

Loppuja.
Irtipäästämisiä.
Myrskyjä.

Odotusta, hiljaisuutta, toivoa, ymmärrystä, rauhaa.

Jos en päästä irti
kädestäsi,
sydämestäsi,
sielustasi,
en voi kurkottaa takaisin.
Kokea kotiinpaluuta.

Jokin muisto. Jokin pysyvä jälki.
Minussa. Sinussa. Meissä.
On. Nyt.
On. Aina.

Rakkauden kosketuksen jälki.
Poispyyhkiytymätön.
Ikuinen.
Sanaton.

***
Tyttäreni on pakkaamassa rinkkaansa, jättämässä hyvästejään, purjehtimassa uusi tuuli purjeissaan.
Äidin ylpeys. Äidin haikeus. Ikävä ja suru, ilo ja riemu. Tieto, että side välillämme on ikuinen, katkeamaton, riippumaton etäisyyksistä.

Niin monesti olen ollut itse Lähtijä. Koskaan en ole palannut samanlaisena, vaan montaa kokemusta rikkaampana. Elämäni lähdöt. Aina matkatavaroissa on ollut innostusta ja iloa, mutta myös haikeutta ja pelkoa. Lähteminen on minulle helpompaa kuin jääminen. Irrottautuminen on helpompaa kuin irtipäästäminen.
Helppoa vai vaikeaa, sitä ei Elämä kysele vaan jatkaa matkaansa...

Lähtö jättää jälkensä. Äitini Elämän lähdöt eivät olleet omasta aloitteesta tehtyjä. Sota saneli, sota ajoi pienen haavoittuvan kulkijan isolle matkalle kohti tuntematonta. Tuo matka jätti lähtemättömät jälkensä, joiden heikko kaiku kuuluu vielä tyttärienikin askelissa.

Lähtö tarjoaa paljon mahdollisuuksia, sekä matkalle lähtijälle että kotiinpaluuta odottamaan jäävälle. Mahdollisuuden lähentyä, löytää kaukaa sen mitä ei lähellä näe. Nähdä metsä puilta. Ymmärtää juurensa.
Levittää oksansa täyteen laajuuteensa ja kasvaa...KASVAA!

Kasvunmahdollisuus on sekä uuteen paikkaan juurtuvalle että entiseen jäävälle. Molemmilla on tilaa kasvaa kohti omaa täydellisyyttään. Kasvaessaan löytää uusia ihmisiä, ilmiöitä ja asioita ympäriltään. Otan vastaan tämän mahdollisuuden kiitollisena ja jään odottamaan mitä kauas kurottavat oksani tavoittavat. Ja niin uskon ja tiedän myös tyttärieni tekevän <3

Yhdessä olemme enemmän

Eilen olin kuuntelemassa innostavia alustuksia kasvuyrittäjille. Olin ilahtanut siitä, miten lähes jokainen puheenvuoron käyttänyt toi esille ihmiset yrityksen tärkeimpänä voimavarana, innostuksen ja sitkeyden eteenpäin vievinä tekijöinä, läsnäolon ja oman itsensä kehittämisen tärkeyden. Sanat olivat mannaa sielulleni ja sydämelleni, sillä onhan oma intohimoni juuri näissä asioissa! Mutta vielä näiden ylitse nousi uusi ajatus, ehkä vielä heikkona, mutta minulle selvästi aistittavissa: YHDESSÄ TEKEMINEN.

Tilaisuuden jälkeen kokoonnuin rakkaiden tyttärieni kanssa saman pöydän ääreen. Toisen tyttären edessä oleva "menolippu ja vuoden viisumi takataskussa" -matka toiselle puolelle maapalloa tiivisti meidän olemistamme hetkessä, koska emme voi tietää milloin seuraavan kerran voimme kokoontua yhteen näin konkreettisella tavalla. Illalla vetämässäni ryhmämeditaatiossa jokainen mukanaolija sai jälleen huomata miten ryhmä antaa voimaa ja syvyyttä jokaisen omaan kokemukseen ja harjoitukseen. Jokaisessa päivän kohtaamisessa minulle näytettiin yhteen kokoontumisen halua, tarvetta ja voimaa!

Ihminen on laumaeläin. Kautta aikojen olemme etsineet laumasta suojaa, turvaa, synergiaa. Tätä tarvetta on täytetty monin eri tavoin eri kulttuureissa eri aikoina. Jos peruutamme oikein kauas taaksepäin, on löydettävissä todisteita matriarkaalisista kulttuureista, jotka perustuivat naiseen, äitiyteen ja lajin jatkumiseen. Noissa kulttuureissa ei edes tunnettu sanaa isä. Lapsi ei ollut sidoksissa siittäjäänsä vaan synnyttäjäänsä. Vuosituhansien saatossa olemme tulleet vahvasti miesvaltaiseen ajattelutapaan sukusiteiden muodostajana. Mutta useimmiten nainen, äiti, on ollut se ihmiset yhteenkokoava voima. Naisenergian ilmentymiseen liittyy vahvasti yhdessä tekeminen, samasta padasta syöminen, saman nuotion ääreen kokoontuminen, voimavarojen yhdistäminen kaikkien hyödyksi. En ota kantaa siitä kumpi on parempi tai huonompi, haluan vain tuoda esille feminiinisen ja maskuliinisen voiman eroavaisuuden. Muistutan myös, että meissä jokaisessa on yksilötasolla nuo kaksi vastakkaista voimaa. Kaksi erilaista voimaa, joiden välinen tasapaino on tavoitteemme saadaksemme elämäämme tasapainon.

Olen jo lapsuudessani saanut vahvan mallin yhdessä tekemiseen. Näin sadonkorjuuaikana kokoonnuttiin milloin omalle, milloin naapurin perunamaalle yhteiseen ponnistukseen sadon korjaamiseksi. Marja- ja sienimetsään lähdettiin perheen ja suvun voimin. Maatalouskoneet hankittiin pienviljelijäseuralle yhdessä ja ne olivat kaikkien jäsenien käytössä. Maatilan tuotteet markkinoitiin osuuskuntien kautta. Vähitellen matkalla kohti vuosituhannen viimeisiä vuosikymmeniä yksilöllisyyttä alettiin korostaa. Perheet pienenivät, kilpailtiin niin töissä kuin vapaa-ajalla toisia vastaan oman hyvinvoinnin parantamiseksi. Ikäänkuin kaikki resurssit olisivat olleet rajallisia ja jokaisen oli kahmittava niitä mahdollisimman paljon itselleen, omaan taskuunsa. 

Aloimme rakentaa ympärillemme yksilöä korostavia muureja. Samalla eristimme itseämme yksinäisyyden vankilaan. Miten peilautuu tähän viime vuosien suositut ohjelmaformaatit, joissa kerätään yhteen joukko, josta aletaan äänestämään pois osanottajia? Niiden vastapainoksi on noussut huimaan suosioon Vain elämää -ohjelma, joka perustuu yhdessä tekemiseen, jakamiseen eikä nolaamiseen tai kilpailemiseen. 

Aika on muuttumassa! Onneksi!

Oma innostukseni ja panostukseni nyt ja tulevaisuudessa suuntautuu yhdessä tekemiseen. Haluan tarjota niin yrittäjille, kuluttajille, jokaiselle ihmiselle ikään, sukupuoleen, yhteiskunnallisen asemaan katsomatta mahdollisuuden tuntea kuuluvansa yhteisöön. Voit tehdä työtäsi, viettää vapaa-aikaasi, huolehtia omasta ja toisten hyvinvoinnista yhdessä omien laumanjäseniesi kanssa. Mielelläni liittäisin tähän myös asumisen...saa nähdä...

Pysy kuulolla ja ennen kaikkea, liity mukaan ❤️

Työhyvinvointi

Työhyvinvointi on monellakin tapaa minulle tuttu ja rakas aihe. Myös aina yhtä ajankohtainen. Eilen kääntyi uusi lehti tällä alueella, kun sain vetää opiskelutovereilleni iltapäivän aiheesta. Tunsin olevani  juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tuodessani Life Coach - koulutuksen antamia käytännön asioita työhyvinvoinnista yrittäjien johtamiskoulutukseen. Yhdessä kartoitimme tämän hetkistä tilannettamme ei ainoastaan työhyvinvoinnin osalta vaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Toivon ja uskon, että iltapäivän aikana yksi jos toinenkin sai oivalluksia liittyen hyvinvointiinsa. Tämä on juuri sitä mitä haluan olla tekemässä!

Maatalon tyttärenä työ on ollut läsnä elämässä pienestä pitäen. Muistan ne uuvuttavan pitkät sokerijuurikasrivit ja hikiset päivät harvennuskuokka kädessä. Navetta ja sikala tulivat tutuiksi, puhumattakaan kotitaloustöistä. Polttopuuvarasto, marjapuskat, kasvimaa, heinälato, perunapelto, metsämarjojen ja sienien kerääminen. Työnteko oli läsnä jokaisessa päivässä jollakin tavalla. Ensimmäiset rahapalkkani tulivat kunnan maatalouslomituksesta ja 4H- kerhon muovisäkkikeräyksistä.

Silloin ei työhyvinvoinnista puhuttu tai minä en käsitettä tuntenut. Maatilan arjessa oppi sen, että työt oli tehtävä oli arki tai pyhä, olit terve tai kipeä. Kiitoskaan ei siihen aikaan ollut korkealle arvostettu asia. Äitini oli melkoinen työnsankaritar. "Vie mennes, tuo tulles, tee siellä ollessas" ei ollut vain sanonta, vaan arjen muistutus siitä, että työtä riitti joka hetkeksi eikä se koskaan loppunut. Loputonta kilpajuoksua. Aamunavetan jälkeen marjaan ja sieneen, sieltä hän tuli täysien marjaämpäreiden kanssa sienet huivinyytissä ja metsästä kerätyt uunipuut kainalossa tekemään ruokaa ja uudelleen navettaan. Illalla hän istahti keinuun tv:n ääreen, mutta silloinkin sukkapuikot kilisivät milloin rauhallisemmin milloin kipakammin. Raskas jokapäiväinen työ näkyi äidin kehossa ja niukka elämä säilyi mielessä puutteen tunteena.

Jossakin vaiheessa itse tutustui sellaisiin asioihin kuin työterveys, ergonomia, perehdyttäminen, kehityskeskustelu. Vähitellen vuosikymmenien kuluessa alkoi kaikilla isommilla työpaikoilla olla itsestäänselvyys em. asioiden olemassaolosta. Tulivatpa tutuiksi termit tyky-päivät ja virkistystoiminta. Tyttäreni ovat oppineet omissa kesätyöpaikoissaan alusta asti saamaan perehdytyksen mm. varhaisen välittämisen malliin, fyysiseen hyvinvointiin ja ulkoisiin olosuhteisiin liittyvät asiat ovat olleet hyvin hoidettuja. Edelleen on vaikeuksia työhön perehdyttämisen ja johtamisen kautta syntyvään työhyvinvointiin.

Työhyvinvoinnin karu kääntöpuoli tulee esille kun hyvinvointi häviää. Sairastut fyysisesti tai henkisesti. Elämän tasapaino horjuu. Työ vie enemmän kuin antaa tai muut elämänalueet rasittavat meitä kohtuuttomasti. Tämän olen kokenut itse ja lähipiirissäni monin eri tavoin. Työuupumus, vakava sairastuminen, työpaikkakiusaaminen, huonot työolot, puutteellinen perehdytys, alkoholismi, pysyvästi vammauttavat työtapaturmat ovat nekin tulleet tutuiksi elämässäni. Ja yhtä monta erilaista tapaa hoitaa nämä tilanteet.

Mitä on työhyvinvointi tänään? Mielekästä tekemistä omasta intohimosta ilman liiallista byrokratiaa luottamuksella, että perusasiat on kunnossa. Vaikutusmahdollisuuksia ja joustamista molemmin puolin. Ihmisen huomioimista kokonaisuutena. Läsnäoloa ja kuuntelua, toimivaa dialogia. Vuorovaikutustaitoja. Edellytysten luomista. Esteiden poistamista. Erilaisuuden hyväksymistä, ymmärtämistä ja tukemista. Ihmistuntemusta. Itsensä tuntemista. Vahvuuksien esilletuontia ja heikkouksien vahvistamista. Onko sinun työpaikallasi näin?