Elämisen sietämätön keveys

Tämä aika vuodesta. Tuntuu, että elämä hiipuu, vaipuu talviunille. Poisriisumista, hiljentymistä, sisäänpäin kääntymistä. Mieli hakeutuu hiljaisuuteen ja keho seuraa perässä. Muistan ajan, jolloin ei ollut mahdollista kuunnella itseään ja rytmiään. Kello soitti armottomana aamu toisensa jälkeen. Aina väsytti, aina pimeää. Olen onnistunut tässä asiassa muuttamaan elämääni. Elämisen rytmi löytyy minusta eikä herätyskellosta. Saan tilaa itselleni ja hiljaisuudelleni.

Mitä löydän hiljaisuudesta?

Löydän hiljaisuudesta voimaa, mutta myös heikkoutta. Voimaa nähdä asioita kokonaisuuksina. Heikkoutta katsoessani näkemääni totuudellisesti. Tarvetta muuttua, tarvetta rimpuilla, tarvetta taistella vastaan. Mutta myös halua olla, antaa asioiden ilmentyä, halua antautua elämän ihmeellisyydelle.

Tasapaino. Hiljaisuuden ja liikkeen tasapaino. Vaikuttamisen ja antautumisen tasapaino. Hengen ja materian tasapaino. Ymmärrys, että tarvitsemme molemmat ääripäät. Fyysinen maailmankaikkeutemme rakentuu vastakkainasettelusta. Tarvitsemme kevään valon ja kasvun rinnalle syksyn riisumisen ja poisantamisen. Emme voi ymmärtää toista ilman toista.

Miten tämä pätee itseni ymmärtämiseen? Voinko ymmärtää itseni yksinäisyydessä? Tarvitsenko toisesta ihmisestä peilin? Nähdäkseni oman kuvajaiseni hänessä? Onko minua, jos ei ole peiliä eikä kuvajaistani peilissä?

Lapsi ei syntyessään käsitä itseään irrallisena, erillisenä muusta ympäristöstään. Vähitellen kuukausien ja vuosien kuluessa, hän alkaa hahmottaa itsensä erillisenä, yksilönä. Hän kuvastaa itseään ensimmäiseksi äitiinsä, isäänsä, sisaruksiin, lähipiirissään oleviin ihmisiin. Näiden ihmisten kautta heijastuvista kuvista hän alkaa rakentamaan omaa kuvajaistaan. Mikäli jokin peileistä puuttuu tai on pahasti rikki, lapsen itsestään muodostuva kuvakin on puutteellinen, rikkinäinen.

Uskallan väittää, ettei maailmassa ole kovinkaan montaa ihmistä, jotka ovat saaneet täydellisen heijastuman itsestään ihmissuhdepeiliensä kautta. Tosin uskon, että tässä on hyvin paljon kulttuurieroja ja käsitykseni muodostuu täysin omista rajallisista kokemuksistani.

Iso oivallus kasvussani oli siinä kohtaa, kun selkeästi näin, miten erilaisen kokemuksen sisarukseni olivat saaneet elämästään huolimatta samasta genetiikasta ja ympäristöstä. Kuunnellessani ja vertaillessani omia lapsuuden kokemuksiani kodistani ja sen ihmisistä sisaruksieni kokemuksiin, ymmärsin kirkkaasti tuon suuren eron. Miten erilaiset kokemuksemme olivatkaan! Esitin itselleni kysymyksen: kenen kokemus on totta? Tuon kysymyksen kautta aloin oivaltamaan, että ehkä minun kokemani asiat eivät olleetkaan totuus vaan minun luomani käsitys asiasta. 

Armo ja anteeksianto olivat löytäneet paikalle!

Olen kulkenut pitkän matkan tuosta hetkestä purkaen uskomuksiani ja ajatusmallejani. Antaen anteeksi, pyrkien näkemään asiat ilman minkäänvärisiä silmälaseja. Havaintoina ilman tulkintaa.

Nyt ja tässä koen olevani hetkessä, jolloin olen riisunut itsestäni ja elämästäni paljon. Jäljellä on kuitenkin vielä arvoituksia ja kysymyksiä. Hämmennystä tyhjyydestä. Katselen paljaita puunrunkoja alastomassa kauneudessaan. Tarkastelen elämääni riisuttuna. Mitä näen?