Elämisen sietämätön keveys

Tämä aika vuodesta. Tuntuu, että elämä hiipuu, vaipuu talviunille. Poisriisumista, hiljentymistä, sisäänpäin kääntymistä. Mieli hakeutuu hiljaisuuteen ja keho seuraa perässä. Muistan ajan, jolloin ei ollut mahdollista kuunnella itseään ja rytmiään. Kello soitti armottomana aamu toisensa jälkeen. Aina väsytti, aina pimeää. Olen onnistunut tässä asiassa muuttamaan elämääni. Elämisen rytmi löytyy minusta eikä herätyskellosta. Saan tilaa itselleni ja hiljaisuudelleni.

Mitä löydän hiljaisuudesta?

Löydän hiljaisuudesta voimaa, mutta myös heikkoutta. Voimaa nähdä asioita kokonaisuuksina. Heikkoutta katsoessani näkemääni totuudellisesti. Tarvetta muuttua, tarvetta rimpuilla, tarvetta taistella vastaan. Mutta myös halua olla, antaa asioiden ilmentyä, halua antautua elämän ihmeellisyydelle.

Tasapaino. Hiljaisuuden ja liikkeen tasapaino. Vaikuttamisen ja antautumisen tasapaino. Hengen ja materian tasapaino. Ymmärrys, että tarvitsemme molemmat ääripäät. Fyysinen maailmankaikkeutemme rakentuu vastakkainasettelusta. Tarvitsemme kevään valon ja kasvun rinnalle syksyn riisumisen ja poisantamisen. Emme voi ymmärtää toista ilman toista.

Miten tämä pätee itseni ymmärtämiseen? Voinko ymmärtää itseni yksinäisyydessä? Tarvitsenko toisesta ihmisestä peilin? Nähdäkseni oman kuvajaiseni hänessä? Onko minua, jos ei ole peiliä eikä kuvajaistani peilissä?

Lapsi ei syntyessään käsitä itseään irrallisena, erillisenä muusta ympäristöstään. Vähitellen kuukausien ja vuosien kuluessa, hän alkaa hahmottaa itsensä erillisenä, yksilönä. Hän kuvastaa itseään ensimmäiseksi äitiinsä, isäänsä, sisaruksiin, lähipiirissään oleviin ihmisiin. Näiden ihmisten kautta heijastuvista kuvista hän alkaa rakentamaan omaa kuvajaistaan. Mikäli jokin peileistä puuttuu tai on pahasti rikki, lapsen itsestään muodostuva kuvakin on puutteellinen, rikkinäinen.

Uskallan väittää, ettei maailmassa ole kovinkaan montaa ihmistä, jotka ovat saaneet täydellisen heijastuman itsestään ihmissuhdepeiliensä kautta. Tosin uskon, että tässä on hyvin paljon kulttuurieroja ja käsitykseni muodostuu täysin omista rajallisista kokemuksistani.

Iso oivallus kasvussani oli siinä kohtaa, kun selkeästi näin, miten erilaisen kokemuksen sisarukseni olivat saaneet elämästään huolimatta samasta genetiikasta ja ympäristöstä. Kuunnellessani ja vertaillessani omia lapsuuden kokemuksiani kodistani ja sen ihmisistä sisaruksieni kokemuksiin, ymmärsin kirkkaasti tuon suuren eron. Miten erilaiset kokemuksemme olivatkaan! Esitin itselleni kysymyksen: kenen kokemus on totta? Tuon kysymyksen kautta aloin oivaltamaan, että ehkä minun kokemani asiat eivät olleetkaan totuus vaan minun luomani käsitys asiasta. 

Armo ja anteeksianto olivat löytäneet paikalle!

Olen kulkenut pitkän matkan tuosta hetkestä purkaen uskomuksiani ja ajatusmallejani. Antaen anteeksi, pyrkien näkemään asiat ilman minkäänvärisiä silmälaseja. Havaintoina ilman tulkintaa.

Nyt ja tässä koen olevani hetkessä, jolloin olen riisunut itsestäni ja elämästäni paljon. Jäljellä on kuitenkin vielä arvoituksia ja kysymyksiä. Hämmennystä tyhjyydestä. Katselen paljaita puunrunkoja alastomassa kauneudessaan. Tarkastelen elämääni riisuttuna. Mitä näen?

Syksy on hyvästien aikaa

Syksy.

Loppuja.
Irtipäästämisiä.
Myrskyjä.

Odotusta, hiljaisuutta, toivoa, ymmärrystä, rauhaa.

Jos en päästä irti
kädestäsi,
sydämestäsi,
sielustasi,
en voi kurkottaa takaisin.
Kokea kotiinpaluuta.

Jokin muisto. Jokin pysyvä jälki.
Minussa. Sinussa. Meissä.
On. Nyt.
On. Aina.

Rakkauden kosketuksen jälki.
Poispyyhkiytymätön.
Ikuinen.
Sanaton.

***
Tyttäreni on pakkaamassa rinkkaansa, jättämässä hyvästejään, purjehtimassa uusi tuuli purjeissaan.
Äidin ylpeys. Äidin haikeus. Ikävä ja suru, ilo ja riemu. Tieto, että side välillämme on ikuinen, katkeamaton, riippumaton etäisyyksistä.

Niin monesti olen ollut itse Lähtijä. Koskaan en ole palannut samanlaisena, vaan montaa kokemusta rikkaampana. Elämäni lähdöt. Aina matkatavaroissa on ollut innostusta ja iloa, mutta myös haikeutta ja pelkoa. Lähteminen on minulle helpompaa kuin jääminen. Irrottautuminen on helpompaa kuin irtipäästäminen.
Helppoa vai vaikeaa, sitä ei Elämä kysele vaan jatkaa matkaansa...

Lähtö jättää jälkensä. Äitini Elämän lähdöt eivät olleet omasta aloitteesta tehtyjä. Sota saneli, sota ajoi pienen haavoittuvan kulkijan isolle matkalle kohti tuntematonta. Tuo matka jätti lähtemättömät jälkensä, joiden heikko kaiku kuuluu vielä tyttärienikin askelissa.

Lähtö tarjoaa paljon mahdollisuuksia, sekä matkalle lähtijälle että kotiinpaluuta odottamaan jäävälle. Mahdollisuuden lähentyä, löytää kaukaa sen mitä ei lähellä näe. Nähdä metsä puilta. Ymmärtää juurensa.
Levittää oksansa täyteen laajuuteensa ja kasvaa...KASVAA!

Kasvunmahdollisuus on sekä uuteen paikkaan juurtuvalle että entiseen jäävälle. Molemmilla on tilaa kasvaa kohti omaa täydellisyyttään. Kasvaessaan löytää uusia ihmisiä, ilmiöitä ja asioita ympäriltään. Otan vastaan tämän mahdollisuuden kiitollisena ja jään odottamaan mitä kauas kurottavat oksani tavoittavat. Ja niin uskon ja tiedän myös tyttärieni tekevän <3

Yhdessä olemme enemmän

Eilen olin kuuntelemassa innostavia alustuksia kasvuyrittäjille. Olin ilahtanut siitä, miten lähes jokainen puheenvuoron käyttänyt toi esille ihmiset yrityksen tärkeimpänä voimavarana, innostuksen ja sitkeyden eteenpäin vievinä tekijöinä, läsnäolon ja oman itsensä kehittämisen tärkeyden. Sanat olivat mannaa sielulleni ja sydämelleni, sillä onhan oma intohimoni juuri näissä asioissa! Mutta vielä näiden ylitse nousi uusi ajatus, ehkä vielä heikkona, mutta minulle selvästi aistittavissa: YHDESSÄ TEKEMINEN.

Tilaisuuden jälkeen kokoonnuin rakkaiden tyttärieni kanssa saman pöydän ääreen. Toisen tyttären edessä oleva "menolippu ja vuoden viisumi takataskussa" -matka toiselle puolelle maapalloa tiivisti meidän olemistamme hetkessä, koska emme voi tietää milloin seuraavan kerran voimme kokoontua yhteen näin konkreettisella tavalla. Illalla vetämässäni ryhmämeditaatiossa jokainen mukanaolija sai jälleen huomata miten ryhmä antaa voimaa ja syvyyttä jokaisen omaan kokemukseen ja harjoitukseen. Jokaisessa päivän kohtaamisessa minulle näytettiin yhteen kokoontumisen halua, tarvetta ja voimaa!

Ihminen on laumaeläin. Kautta aikojen olemme etsineet laumasta suojaa, turvaa, synergiaa. Tätä tarvetta on täytetty monin eri tavoin eri kulttuureissa eri aikoina. Jos peruutamme oikein kauas taaksepäin, on löydettävissä todisteita matriarkaalisista kulttuureista, jotka perustuivat naiseen, äitiyteen ja lajin jatkumiseen. Noissa kulttuureissa ei edes tunnettu sanaa isä. Lapsi ei ollut sidoksissa siittäjäänsä vaan synnyttäjäänsä. Vuosituhansien saatossa olemme tulleet vahvasti miesvaltaiseen ajattelutapaan sukusiteiden muodostajana. Mutta useimmiten nainen, äiti, on ollut se ihmiset yhteenkokoava voima. Naisenergian ilmentymiseen liittyy vahvasti yhdessä tekeminen, samasta padasta syöminen, saman nuotion ääreen kokoontuminen, voimavarojen yhdistäminen kaikkien hyödyksi. En ota kantaa siitä kumpi on parempi tai huonompi, haluan vain tuoda esille feminiinisen ja maskuliinisen voiman eroavaisuuden. Muistutan myös, että meissä jokaisessa on yksilötasolla nuo kaksi vastakkaista voimaa. Kaksi erilaista voimaa, joiden välinen tasapaino on tavoitteemme saadaksemme elämäämme tasapainon.

Olen jo lapsuudessani saanut vahvan mallin yhdessä tekemiseen. Näin sadonkorjuuaikana kokoonnuttiin milloin omalle, milloin naapurin perunamaalle yhteiseen ponnistukseen sadon korjaamiseksi. Marja- ja sienimetsään lähdettiin perheen ja suvun voimin. Maatalouskoneet hankittiin pienviljelijäseuralle yhdessä ja ne olivat kaikkien jäsenien käytössä. Maatilan tuotteet markkinoitiin osuuskuntien kautta. Vähitellen matkalla kohti vuosituhannen viimeisiä vuosikymmeniä yksilöllisyyttä alettiin korostaa. Perheet pienenivät, kilpailtiin niin töissä kuin vapaa-ajalla toisia vastaan oman hyvinvoinnin parantamiseksi. Ikäänkuin kaikki resurssit olisivat olleet rajallisia ja jokaisen oli kahmittava niitä mahdollisimman paljon itselleen, omaan taskuunsa. 

Aloimme rakentaa ympärillemme yksilöä korostavia muureja. Samalla eristimme itseämme yksinäisyyden vankilaan. Miten peilautuu tähän viime vuosien suositut ohjelmaformaatit, joissa kerätään yhteen joukko, josta aletaan äänestämään pois osanottajia? Niiden vastapainoksi on noussut huimaan suosioon Vain elämää -ohjelma, joka perustuu yhdessä tekemiseen, jakamiseen eikä nolaamiseen tai kilpailemiseen. 

Aika on muuttumassa! Onneksi!

Oma innostukseni ja panostukseni nyt ja tulevaisuudessa suuntautuu yhdessä tekemiseen. Haluan tarjota niin yrittäjille, kuluttajille, jokaiselle ihmiselle ikään, sukupuoleen, yhteiskunnallisen asemaan katsomatta mahdollisuuden tuntea kuuluvansa yhteisöön. Voit tehdä työtäsi, viettää vapaa-aikaasi, huolehtia omasta ja toisten hyvinvoinnista yhdessä omien laumanjäseniesi kanssa. Mielelläni liittäisin tähän myös asumisen...saa nähdä...

Pysy kuulolla ja ennen kaikkea, liity mukaan ❤️

Työhyvinvointi

Työhyvinvointi on monellakin tapaa minulle tuttu ja rakas aihe. Myös aina yhtä ajankohtainen. Eilen kääntyi uusi lehti tällä alueella, kun sain vetää opiskelutovereilleni iltapäivän aiheesta. Tunsin olevani  juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tuodessani Life Coach - koulutuksen antamia käytännön asioita työhyvinvoinnista yrittäjien johtamiskoulutukseen. Yhdessä kartoitimme tämän hetkistä tilannettamme ei ainoastaan työhyvinvoinnin osalta vaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Toivon ja uskon, että iltapäivän aikana yksi jos toinenkin sai oivalluksia liittyen hyvinvointiinsa. Tämä on juuri sitä mitä haluan olla tekemässä!

Maatalon tyttärenä työ on ollut läsnä elämässä pienestä pitäen. Muistan ne uuvuttavan pitkät sokerijuurikasrivit ja hikiset päivät harvennuskuokka kädessä. Navetta ja sikala tulivat tutuiksi, puhumattakaan kotitaloustöistä. Polttopuuvarasto, marjapuskat, kasvimaa, heinälato, perunapelto, metsämarjojen ja sienien kerääminen. Työnteko oli läsnä jokaisessa päivässä jollakin tavalla. Ensimmäiset rahapalkkani tulivat kunnan maatalouslomituksesta ja 4H- kerhon muovisäkkikeräyksistä.

Silloin ei työhyvinvoinnista puhuttu tai minä en käsitettä tuntenut. Maatilan arjessa oppi sen, että työt oli tehtävä oli arki tai pyhä, olit terve tai kipeä. Kiitoskaan ei siihen aikaan ollut korkealle arvostettu asia. Äitini oli melkoinen työnsankaritar. "Vie mennes, tuo tulles, tee siellä ollessas" ei ollut vain sanonta, vaan arjen muistutus siitä, että työtä riitti joka hetkeksi eikä se koskaan loppunut. Loputonta kilpajuoksua. Aamunavetan jälkeen marjaan ja sieneen, sieltä hän tuli täysien marjaämpäreiden kanssa sienet huivinyytissä ja metsästä kerätyt uunipuut kainalossa tekemään ruokaa ja uudelleen navettaan. Illalla hän istahti keinuun tv:n ääreen, mutta silloinkin sukkapuikot kilisivät milloin rauhallisemmin milloin kipakammin. Raskas jokapäiväinen työ näkyi äidin kehossa ja niukka elämä säilyi mielessä puutteen tunteena.

Jossakin vaiheessa itse tutustui sellaisiin asioihin kuin työterveys, ergonomia, perehdyttäminen, kehityskeskustelu. Vähitellen vuosikymmenien kuluessa alkoi kaikilla isommilla työpaikoilla olla itsestäänselvyys em. asioiden olemassaolosta. Tulivatpa tutuiksi termit tyky-päivät ja virkistystoiminta. Tyttäreni ovat oppineet omissa kesätyöpaikoissaan alusta asti saamaan perehdytyksen mm. varhaisen välittämisen malliin, fyysiseen hyvinvointiin ja ulkoisiin olosuhteisiin liittyvät asiat ovat olleet hyvin hoidettuja. Edelleen on vaikeuksia työhön perehdyttämisen ja johtamisen kautta syntyvään työhyvinvointiin.

Työhyvinvoinnin karu kääntöpuoli tulee esille kun hyvinvointi häviää. Sairastut fyysisesti tai henkisesti. Elämän tasapaino horjuu. Työ vie enemmän kuin antaa tai muut elämänalueet rasittavat meitä kohtuuttomasti. Tämän olen kokenut itse ja lähipiirissäni monin eri tavoin. Työuupumus, vakava sairastuminen, työpaikkakiusaaminen, huonot työolot, puutteellinen perehdytys, alkoholismi, pysyvästi vammauttavat työtapaturmat ovat nekin tulleet tutuiksi elämässäni. Ja yhtä monta erilaista tapaa hoitaa nämä tilanteet.

Mitä on työhyvinvointi tänään? Mielekästä tekemistä omasta intohimosta ilman liiallista byrokratiaa luottamuksella, että perusasiat on kunnossa. Vaikutusmahdollisuuksia ja joustamista molemmin puolin. Ihmisen huomioimista kokonaisuutena. Läsnäoloa ja kuuntelua, toimivaa dialogia. Vuorovaikutustaitoja. Edellytysten luomista. Esteiden poistamista. Erilaisuuden hyväksymistä, ymmärtämistä ja tukemista. Ihmistuntemusta. Itsensä tuntemista. Vahvuuksien esilletuontia ja heikkouksien vahvistamista. Onko sinun työpaikallasi näin?

Henkisyys arkeen

Olen ollut tietoisella matkallani yli 7 vuotta. Opetellut läksyjäni, saanut ehtoja ja läpäissyt kokeita, edennyt eteenpäin, ottanut sivuaskelia ja pakittanut. Jokaisella askeleella on ollut tarkoituksensa, ainakin toivon niin :)

Olen seuraillut kanssakulkijoita ja ottanut onkeeni heidän kokemuksistaan ja jakanut omiani. Jokaisen tie on täysin ainutlaatuinen omine mutkineen ja kuoppineen, mutta joitakin yhdistäviä tekijöitä olen löytänyt. Yksi asia on viime aikoina askarruttanut minua muita enemmän: "henkisen" elämäntavan yhdistäminen "arkeen".

Olen itse oppinut asioita vastakohtaisuuksien kautta. Välillä on liukusäädin iloisesti napsahtanut reunasta toiseen melko rajustikin. Olen oppinut, että minun on katsottava asian molemmat ääripäät ennenkuin voin tietää missä se kuuluisa kultainen keskitie on. Tässä elämän miksauspöydässä näitä liukusäätimiä tuntuu riittävän....

Mutta tärkein opetus on, että mikään ei ole pysyvää! Vaikka tällä hetkellä olen sinut jonkin asian kanssa, eläen täysin tässä hetkessä ilmentäen täydellisesti Itseäni, niin se ei ole pysyvä olotila. Minun on koko ajan työskenneltävä asioiden eteen. Jokaisena hetkenä teen valintoja uudelleen ja uudelleen...ja yhtäkkiä saatan huomata olevani täysin poissa tasapainosta...ja eikun uudelleen säätöpöydän ääreen :)

Saan siis tehdä henkisiä harjoituksia päivittäin pysyäkseni keskipisteessäni. Toinen tähän oleellisesti liittyvä asia on se, että mikään asia mitä en ole saanut tuoduksi elämääni, sen arkisimpiinkin hetkiin, ei ole olemassa elämässäni. On paljon, jos olen saanut luotua ajatuksia oikeaan suuntaan, mutta totuus on läsnä vasta kun tekoni ovat linjassa ajatusteni kanssa.

Jokainen ajatus, jokainen teko, jokainen hetki.

No, onneksi välillä tapahtuva harhailu annetaan anteeksi eikä iso laiva ihan hetkessä muuta kurssiaan.

Mutta jos olet vaikka kuukauden ajan lähes täysin irti normaaleista päivärutiineistasi, huomaat selvästi muutoksen tapahtuneen. Jos olet jättänyt itsellesi haitallisia arkirutiineja pois HYVÄ! Muutoksesi on positiivinen. Mutta olen joutunut senkin tosiasian kohtaamaan, että päivittäisen jooga-meditaatiohetken muuttuminen epäsäännölliseksi vähitellen painaa sitä yhä syvemmälle unohduksiin ja tuohon tyhjiöön alkaa kerääntyä kaiken moista ei-niin-hyvää sälää...

Eli onpa päivittäinen itsesi rentouttamiseen, oleelliseen keskittämiseen, hiljentymiseen liittyvä harjoituksesi mikä tahansa, pidä kiinni sen säännöllisyydestä. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta hairahdus ja jo kolmas kerta unohdus, joka alkaa muuttamaan suuntaa. Tauon jälkeen joudut myös tekemään enemmän töitä. -Ensin työskentelet sen eteen, että pääset takaisin joskus saavuttamallesi tasolle ja vasta sen jälkeen alkaa uusi kehittyminen.

Mietipä pientä lasta. Hänen opetellessaan kävelemään tai puhumaan toistoja tulee valtava määrä koko ajan. Ja kehitys on yhtä huimaa! Mutta jos kävelemään opetteleva lapsi satuttaa pahasti jalkansa ja joutuu keskeyttämään harjoituksensa, ei mene pitkää aikaa kun kävelytaito ruostuu, unohtuu ja on opeteltava uudestaan.

Itselläni on ollut melko selkeä päämäärä jo pidempään. Tänä keväänä olin tilanteessa, jossa moni unelmani oli lähellä täyttymistä, mutta en päässyt aivan maaliin asti. Takapakki teki sen, että päivärutiinit muuttuivat, päivittäisiä harjoituksia jäi pois arjestani ja aktiivisuuteni suuntautui eri tavalla. Huomasin, että oli vaikea hallita mieltä ja olla samaistumatta tunteisiin. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes pysähdyin, hiljennyin ja irtaannuin arjestani. Minulla oli tilaa kysyä itseltäni mitä oikein olen tekemässä ja mitä haluan. Katsoin taakseni ja eteeni enkä ollut tyytyväinen. Etsin syitä ja seurauksia, mitä oli tapahtunut. Olin jättänyt pois päivittäisiä harjoituksia, ollut huolettomampi ruuan ja juoman suhteen, antanut mielihalujeni ohjata. Tajusin samalla kuinka arvokkaita nuo jo tutuiksi muodostuneet rutiinit olivat olleet. Ehkäpä juuri se tuttuus ja tottuminen oli sumentanut minulta arvostuksen niitä kohtaan.

Onni on muutoksessa! Voin tässäkin hetkessä valita uudelleen, tehdä korjauksia, painottaa eri tavalla. Nyt tiedän kuinka suuri merkitys harjoituksillani on ollut ja teen niitä taas uudella innolla, tuoreena ja raikkaana.
Matka jatkuu <3

Valinnan paikka

Saamme joka hetki tehdä valintoja. Joudumme joka hetki tekemään valintoja. Tiedostammeko tekevämme valintoja?

Tietoisuus valintahetken käsilläolosta voi nostaa pintaan monenlaisia tunteita. Jos valitsen tämän, joudunko hylkäämään tuon? Kumpikaan valittavista ei innosta, onko pakko valita jompi kumpi? Aina olen tehnyt ja valinnut tämän vaihtoehdon, enkä sitä tule muuttamaan. Jo pelkkä ajatus muutoksesta ahdistaa. Toinen taas valitsee muutokseen johtavan valinnan vain siksi, että haluaa muutosta, suunnalla ei ole väliä, tärkeintä on liike.

En voi syödä kakkua ja säilyttää sitä. Valinnat ovat joka hetkessä. Meidän on hyvä tarkastella valinnan motiiveja. Ohjaako valintaamme ego, pelko, sydän vai rakkaus? Ego on hyvin ovela ja muuntautumiskykyinen vastustaja. Se saa naamioitua pelon rakkauden viittaan. 

Päättäessäni muuttaa elämäni suuntaa tammikuussa 2013 olin monien isojen ja pienten valintojen edessä. Ainoa ajatus, jonka osasin laittaa kiintopisteeksi, oli saada elämääni lisää rakkautta. Ilman tuota tavoitetta olisin eksynyt valintojen viidakkoon ja todennäköisesti pyörinyt ja epäröinyt päätösteni edessä. Helppoja päätökset eivät silti olleet, mutta pystyin kuitenkin käyttämään jotakin kiintopistettä ja säilyttämään suunnan navigoidessani päivästä ja valinnasta toiseen.

Olen myös tarkastellut omaa historiaani ja tekemiäni valintoja. Joskus olen ollut tietoinen isosta valinnasta, jota olen ollut tekemässä, mutta yhtälailla löysin myös kohtia, jotka olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt käänteentekeviksi. Millä perusteella olen tuossa kohdassa valinnan tehnyt? Intuitiivisesti tai pelokkaasti. Eli jokin asia on voimakkaasti vetänyt puoleensa tai työntänyt vastakkaiseen suuntaan.

Lapsesta on helppo havaita valintojen tekemisen vaikeus. Haluanko tänä aamuna pukea ylleni mekon vai housut? Punaisen vai keltaisen mekon? Kukallisen vai yksivärisen? Moni vanhempi on oppinut kantapään kautta rajoittamaan valintojen määrää, jotta tilanne on pysynyt hallinnassa. Valintojen runsaus ja vaikeus ei helpotu kasvaessamme. Valittavien asioiden mittakaava muuttuu, mutta temperamenttimme ja reagointitapamme valintojen edessä säilyy.

Meidän on tiedettävä vaihtoehdot ennenkuin valitsemme. Mutta tiedämmekö? Itse ainakin olen valinnut tietäen vain toisen vaihtoehdon, ymmärtämättä mikä on se liukusäätimen toinen ääripää. Eipä ole ollut kovin tietoinen valinta. Olen jopa valinnut nuorena opiskeluideni suuntautumisvaihtoehdon melko kevyesti; yhtä en halunnut, toisesta en tiennyt mitä se piti sisällään, joten otin sen kolmannen vaihtoehdon, joka tuntui tutummalta...no, onneksi ei kuitenkaan kovin pahasti mennyt pieleen :)

Minulle on ollut aina helppoa sopeutua ympäristöön ja muihin ihmisiin. Se on on vaikuttanut myös valintoihini. Olen tehnyt niitä sen hetkisen ympäristön mukaisesti, sopeuttaakseni itseäni muihin. Tunnen myös kapinallisia ihmisiä, jotka valitsevat juuri päinvastoin kuin muu ympäristö. Ympäristö on ikäänkuin valinnut meidän puolestamme. Valinnan peruste on ollut miellyttää toisia tai sitten erottua yksilönä massasta. Kyseessä on mielestäni paremminkin tapa reagoida muihin kuin tietoisen valinnan tekeminen.

Nyt tehty valinta kantaa tämän hetken. Toki valinnan vaikutukset muokkaavat tulevaa hetkeä, mutta jokaisessa hetkessä voimme, saamme ja joudumme tekemään uuden valinnan. Jos valitsemme aikaisemmasta hyvin poikkeavalla tavalla, joudumme korjaamaan kurssia jatkovalinnoilla hyvin tiuhaan. Pinttynyt ajatusmalli haluaa viedä mukanaan, viedä askeleet vanhalle tutulle uralle. Aivojemme fyysinen rakenne mukautuu uuteen tapaan, mutta se vaatii toistoja ja aikaa. Aivan kuin uuden polun tekeminen; on kuljettava samoja jälkiä aika monta kertaa ennenkuin polku alkaa hahmottua. Vanhojen valintojen synnyttämä vahva polku on pitkään nähtävissä ja varsinkin stressitilanteissa helposti lipsahdamme kulkemaan tuttua reittiä. Näin tapahtuu, mutta uudella valinnalla voimme jälleen palauttaa itsemme takaisin haluamaamme suuntaan.

Ihmiselämän haaste on löytää itselleen sopivimmat valinnat. Valinnat, jotka tekee itseään ja muita rakastaen ja kunnioittaen. Kumpi sinulle on vaikeampaa? Onko sinun helpompi tehdä valintoja, joita ympärilläsi olevat ihmiset ovat itse tehneet ja odottavat sinunkin tekevän? Vai rakastatko itseäsi? Itsensä rakastaminen on eri asia kuin itserakkaus. Itseäsi rakastaen teet juuri itseäsi kunnioittavat valinnat riippumatta ympäristösi odotuksista, totutuista tavoista ja valintojen säännöistä.

Muuntautumiskykyisenä ja -haluisena ihmisenä haluan usein olla ympäristöni kaltainen ja muokkaan tekemisiäni ja valintojani ympäristön mukaisesti. Esim. pukeutumiseni ja puhetapani (sanavalinnat) muuttuvat ja vaikuttavat persoonaani. Sisäinen minä on kuitenkin samanlainen, ilmennän sitä vain eri tavoin eri tilanteissa. Vaarana on kuitenkin hukata oma minänsä. Kuinka moni meistä on aidosti löytänyt oman minänsä, oman roolinsa tässä näytelmässä? Olen pohtinut persoonan merkitystä. Elämme persoonan ja fyysisen kehomme kautta. Tärkeää on ymmärtää olevansa paljon enemmän kuin keho, mieli tai tunteet. Elämme kehossamme, ilmennämme elämää ajatustemme ja tunteidemme kautta. Tämän vuoksi jokaisella meistä on täysin uniikki kokemus maailmasta. Jokaisen kokemus on aito ja oikea. Kokemuksia ei voi verrata toisiinsa, ei voi kilpailla paremmuudesta. Kaikki olemme samanvertaisia, täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme.

Tekemäni valinnat vaikuttavat myös siihen miten ympäristöni suhtautuu minuun. Valitettavasti. Minut koetaan persoonani kautta. Ympäristöni tekee koko ajan oletuksia minusta mm. ulkoisen persoonani kautta. Haluan olla jokaisen ihmisen kanssa jokaisessa tilanteessa täysin oma itseni. En tiedä onnistunko siinä, vai onko oma itseni niin monisärmäinen, että siitä kuitenkin nousee erilaisia puolia esiin eri tilanteissa.... mutta ovathan ne silti kaikki minua :) Olenkin joskus listannut minusta löytyviä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, mutta todennut samaan hengenvetoon, että se mitkä niistä nousevat esiin riippuvat seurasta ja ympäristöstä. Mutta ne piiloon jääneetkin ovat minussa, ne eivät vain tule esille siinä hetkessä.

Mikä vaikuttaa esiin nousevien puolien valikoitumiseen? Peilaammeko itseämme toisen ihmisen kohtaamispinnassa? Toisessa esillä olevat piirteet nostavat meissä esiin joko samankaltaisuutta tai päinvastaisuutta. Jos mielemme ei ole läsnä hetkessä, saattaa olla, että jokin muisto on aktivoitunut ja vaikuttaa valittuun käytökseemme. Tai toiveemme ja odotuksemme saada tulevaisuus muokatuksi tietynlaiseksi tekee valintoja joko tietoisesti tai alitajuisesti.

Elämämme tuntevana ajattelevana kehona ei ole yksiselitteistä. Elämässämme on alati vaihtuva ja runsas kattaus valintoja. Mielestäni ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja. Eri valinnat antavat meille vain erilaisen kokemuksen elämästä siinä hetkessä. Seuraavassa hetkessä saamme valita uudelleen ja erilailla. Tai samallailla. Jos itse emme valitse, ympäristömme tekee valinnan puolestamme. Elämämme kudos punoutuu jatkuvana virtana valintojemme muovaamana.

Minä haluan tarkastella värikästä ja kuvioiltaan vaihtelevaa elämänkudosta. Entä sinä?

Läsnäolo

"Mitä sinulle kuuluu?" 

Yksinkertainen kysymys voi joskus avata kauan kiinni pidetyt padot. Yksinkertainen kysymys silmiin katsoen, läsnäollen, koskettaa. Olen itse kokenut sen sekä kysymyksen kohteena että kysyjänä. Tärkeintä on olla aidosti läsnä ja kiinnostunut ihmisestä, jolle kysymyksen osoittaa. Rauhoittuneena kuuntelemaan, antaen aikaa, läsnäoloa, huomiota. Se riittää. Muuta ei tarvita. 

Läsnäolo. Kysymys. Kuuntelu.

Olen muistellut tyttärieni alakouluaikoja tänä kesänä. Tyttäreni kysyi oliko minulla stressiä ja huolta heidän kesälomastaan, kun koulu päättyi ja pitkä kesäloma alkoi. Minulla on ollut onni, että perhetilanteemme mahdollisti minulle kotonaolemisen siihen asti, että esikoinen oli 6 vuotias ja kuopus 4 vuotias. Ekaluokkalaisen jäädessä kesälomalle muutimme ja aloitin uuden työn yhtä aikaa koulujen alkaessa syksyllä. Mutta minulla oli taas hieno mahdollisuus tarjolla: sain tehdä etätöitä kotoa käsin. Olin kotona koulupäivän päättyessä tarjoamassa hetken läsnäoloa, mahdollisuuden vaihtaa kuulumiset tuoreeltaan, syödä välipala yhdessä ja jatkaa töitäni koululaisen tehdessä läksyjä ja leikkiessä kavereiden kanssa. Kuopus kotiutui päiväkodista usein yhdessä isän kanssa, jolloin söimme yhdessä. No, isä taisi yhteisen aterian asemasta valita melko usein lehden lukemisen tai lenkin.

Kotiinjäänti hoitovapaalle oli mahdollisuus, jonka ympäristö vielä ymmärsi, mutta vihjettä "omasta elämästä" ja " uraputkesta" oli ilmassa. 90-luvulla naisen kuului tehdä omaa uraa, huolehtia menestyksestään työelämässä, kerätä eläkettä, nousta yhteiskunnan arvoasteikolla. Läsnäolo ei ollut mitenkään muodikas asia, siitä ei puhuttu ainakaan minun elinpiirissäni. Ura, raha, menestyminen, oma elämä olivat ajan henki. Onneksi kuuntelin omaa sydäntäni ja uskalsin tehdä erilailla, panostaa lapsiini, perhe-elämään. Tänään muistelen tuota aikaa tähänastisen elämäni yhtenä parhaimpana jaksona ja juuri senvuoksi, että vietin sen omien lapsieni kanssa. En kiellä, etteivätkö yöt, päivät, tunnit olisi tuntuneet joskus loputtoman pitkiltä. Ajattelin myös oman "urani", oman työelämäni olevan taaksejäänyttä aikaa. Miten hulluilta nuo silloin niin todelliset ajatukset tänään tuntuvatkaan!

Oman lapsuuteni vietin maatilalla, jossa molemmat vanhempani olivat koko ajan paikalla. Niin, olivat paikalla, mutta eivät läsnä siinä mielessä kuin minä sen ajattelen. Joskus jouduin tekemään melko isojakin juttuja tullakseni huomatuksi ja negatiivinenkin huomio oli parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Näkymätön Ninni :) tuo Muumimaailman surullinen hahmo kosketti minua tutustuessani Muumilaakson tarinoihin lasteni myötä.

Omien lasteni kokemusmaailmassa on myös paljon paikalla olemista ilman läsnäoloa. Lasteni isä panosti paljon työuraansa työskennellen monia vuosia myös ulkomailla. Hän oli fyysisesti paikalla kotona viikonloppuisin. Mutta oliko hän läsnä? Tähän kysymykseen pitäisi tietysti kysyä vastaus häneltä, mutta uskon, että aikomus ja yritys läsnäoloon varmasti oli. Meidän muiden perheenjäsenten kokemus asiasta oli kuitenkin karu; henkinen poissaolo perheen elämästä ja usein fyysinenkin poissaolo arjesta.

Kun jatkoin kotiäitivuosieni jälkeen töitä, etätyöt muuttuivat toimistolle, työmatkat, tyttöjen lisääntyneet harrastukset ja ponin hankinta veivät aikaa, läsnäolo karkasi perheestämme yhä kauemmaksi. Tytöt kasvoivat koko ajan itsenäisemmiksi, viettivät aikaa tallilla, ystävien kanssa ja turvallisessa, tutussa lähiympäristössä. Välillä arki-illat olivat yhtä suihkimista paikasta toiseen sovitellen eri aikatauluja toisiinsa. Autossa matkalla paikasta toiseen ja päivittäinen ruokailutuokio yhdessä pitivät meidän naisten yhteyttä jotenkuten yllä. Elämäni suurin siunaus veti hätäjarrusta ja pysäytti väärään suuntaan ajautuneen elämäni! Antoi mahdollisuuden elämänmuutokseen, johon en ehkä muuten olisi uskaltautunut.

Muistan ydinperheen ajoilta varsinkin iltahetket, kun itse väsyneenä menin ensimmäisenä nukkumaan ja tytöt tulivat joka ilta vuorotellen hetkeksi pötkäilemään viereeni jutustellen niitä näitä päivän tapahtumista leikkien kissamme kanssa. Hetken olimme läsnä toisillemme ja rauhoituimme päivän vilskeestä ja mielen päällä olevat asiat purettiin, luotiin läheisyyttä ja yhdessäoloa. Noita hetkiä kaipaan edelleenkin! Sinkkuelämän kovin hetki on ilta, kun väsyneenä menet yksin nukkumaan: ei ole ketään, kenen kanssa jakaisi päivän kokemuksia, ajatuksia, olisi läsnä, tuntisi läheisyyden.

Uudessa elämässäni olen yhä enemmän panostanut hetkiin. Hetkiin, joissa olen läsnä ihmiselle, jonka kanssa olen. Pyrin olemaan läsnä siinä hetkessä, en ajattele menneisyyttä, en tulevaisuutta, en ketään muuta. Opettelen myös toisenlaista läsnäoloa: olla käytettävissä, kun tarvitaan, mutta muuten antaa toiselle täysi yksityisyys, intiimiys, oma elämä, vaikka olenkin paikalla koko ajan. Tiedäthän, kun olet ollut ravintolassa ja tiedät saaneesi hyvää palvelua; et ole varsinaisesti huomannut tarjoilijoiden läsnäoloa, mutta olet saanut välittömästi hyvää palvelua, kun olet sitä halunnut. Ikäänkuin toiveesi olisi rekisteröity jo ennen kuin ilmaiset sen. 

Miten harjoitella läsnäoloa? Itse olen harjoitellut sitä lapsesta asti tarkkailemalla luontoa, eläimiä, luonnonilmiöitä, ääniä, valon ja varjon leikkiä. Voit myös keskittyä aistien välittämään informaatioon. Miltä ihollasi tuntuu? Mitä kuulet? Mitä haistat? Kun syöt, keskityt täydellisesti jokaiseen suupalaan: ruuan ulkonäköön, tuoksuun, suutuntumaan, makuun. Syöt jokaisen suupalan tietoisena. Et samaan aikaan katsele tv:tä, lue lehteä, et tee mitään muuta kuin keskityt ruokaan. Kokeile!

Vietin sunnuntain läheisen ystävän kanssa: keskustelimme, muistelimme, haaveilimme. Illalla hän totesi vähän ihmetellenkin viettäneensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään koko päivän jonkun kanssa kahdestaan. Kahdestaan ilman tv:n tai muun keinotekoisen viihdykkeen seuraa. Kokemus oli ollut positiivinen ja vuorokausi tuntunut paljon pidemmältä ajalta. Läsnäolo oli tuonut hänen vuorokauteensa rutkasti lisää tunteja, läsnäoloa. Miten suuren osan elämästämme "haaskaammekaan" elämällä menneessä tai tulevassa huomaamatta, että elämä on tässä ja nyt. Juuri tässä sisään- ja uloshengityksessä. Et voi elää edellistä hengitystä. Et voi elää seuraavaa hengitystä. Elämäsi on tässä hengityksessä. 

Elä se! Elä tämä hetki!