Mitä olen löytänyt?

Aikaa on vierähtänyt seuloessani elämän pohjamutia. Nyt olen ollut viikon Espanjassa ja antanut ruopatun mudan laskeutua ja odottanut mitä löytyy näkymän kirkastuessa.

Mitä löytyi? 

Rakkaus. Huomasin rakastuneeni. Vihdoinkin! Tätä olen odottanut ja toivonut, ehkä elänytkin sitä etsien. Onhan rakkaus  suurin ja vahvin voima maailmankaikkeudessa. Olen tuntenut elämäni aikana paljon puutetta suhteessa rakkauteen. Luullut löytäväni, puristanut löydökseni tiukasti nyrkkiini ja takertunut siihen kuin hukkuva. Mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että nyrkkini on hetken kuluttua tyhjä. Mihin rakkaus hävisi?

Ei rakkaus ole löydettävissä eikä se häviä mihinkään. Rakkaus on. On aina ollut. Tulee aina olemaan. Minä itse olen ollut se, joka on ollut hukassa. Minä olen ollut se, joka on ollut puristetussa nyrkissäni.

Puristanut itse itseni tyhjäksi, puristanut niin, että henki on lähtenyt. Elämä kaikonnut ja ilo hävinnyt.

Kuinka helppoa on ollutkaan löytää ulkopuoleltaan syyllinen rakkaudettomuuteen. Osoittaa sormella milloin sitä, milloin tuota, syyttäen, että on sinun syysi, etten koe olevani rakastettu.

Kuinka monta kertaa on toistettava samoja kaavoja, ajettava samoja raiteita, ennen kuin ymmärtää?

Minä sain toistaa lukemattomia kertoja....vain Luoja tietää montako kertaa olen toistanut samaa asiaa ymmärtämättä. Mutta onneksi päivä alkaa sarastamaan ja valonsäde valaisemaan. Ensin on nähtävä, vasta sitten voi ymmärtää. Ymmärrys tuo mukanaan muutoksen.

Mikä on muuttunut?

Enää en etsi epätoivoisesti rakkautta itseni ulkopuolelta. Ymmärrän, että rakkaus on minussa itsessäni ja heijastuu sieltä elämääni. Olen rakastunut Itseeni <3

Mitä se tarkoittaa ja miten se näyttäytyy elämässäni?

Koska löytö on vielä näin tuore, en osaa tuohon vastata kovinkaan hyvin. Yksi iso muutos on puutteen tunteen poistuminen. En ole enää riippuvainen ulkoapäin tulevasta vaan minulla on rauha itseni kanssa. Ja jos en ole rauhan tilassa, tiedän aina missä on "syyllinen". Minun oli tehtävä paljon ja isosti ennen kuin näin sen mikä on ollut koko ajan. Ego leikkii kanssamme. Se tarjoaa meille monenlaista kivaa puuhaa uskotellen elämän tapahtuvan jossakin muualla. Tai se uskottelee meille mitä meidän on omistettava, tehtävä, miltä näytettävä jne. ollaksemme rakkauden arvoisia. Mutta tuo kaikki ulkoinen voidaan ottaa meiltä silmänräpäyksessä pois! Mitä jää jäljelle? Mitä sinun elämääsi jää jäljelle jos kaikki ulkoinen on pois? Työ, koti, läheiset? Itse olen tällä hetkellä ulkoisesti hyvinkin yksin. Normiyhteiskunnan näkökulmasta ilman työtä. Väliaikainen vuokra-asunto majapaikkana vieraassa maassa. Yksin. Rakkaat tyttäreni, sisarukseni, sukulaiseni, ystäväni fyysisesti kaukana. Kaikesta tästä ulkoisesta huolimatta tunnen elämässäni olevan rakkautta ensimmäisen kerran aidosti ja katoamattomasti, koska nyt osaan rakastaa itseäni.

Totuutta etsimässä

Olen huomannut, että vapaus lisääntyy aina kun lähden horjuttamaan tottumuksiani, tapojani ja rajojani. Epämukavuusalueella vierailu laajentaa aina positiivisella tavalla hiekkalaatikkoani.
Olen ikuinen totuuden etsijä ja minulla on voimakas tarve ryskyttää raja-aitoja vastaan etsiessäni totuutta. Ei-totuudelliset asiat eli luulot, uskomukset ja pelot alkavat huojumaan ja horjumaan. Isojen rakenteiden ryskyessä alas voi olla välillä tosi pelottavaakin. Mutta kun kerta toisensa jälkeen huomaa pölyn ja liikkeen pysähdyttyä jäljelle jääneen jotain upeaa ja aitoa, totuudellista, niin eihän sitä voi olla toistamatta! Ja se mitä toistat, vahvistuu ja huomaat sen olevan kerta kerralta helpompaa. Niin, tai haasteiden olevan isompia ;)


Meille jokaiselle on yksilöllistä paljonko kestämme ja tarvitsemme horjutusta milläkin elämänalueellamme ennenkuin sen jumiutuneet mallit tulevat esille ja alkavat vapisten hajota.
Olen haastanut kehoni liikkumaan ja parantamaan itseään. Olen kokeillut erilaisten ruokavalioiden vaikutusta itseeni. Olen testannut mielenhallintamenetemiä, meditaation vaikutuksia ja useita vaihtoehtohoitoja itseeni. Aina jotain kultakimpaleita on löytynyt, kun on aikansa lapioinut hiekkaa, soraa ja mutaa. Minulle oli helppoa lähteä noista asioista liikkeelle. Tai keho alkoi protestoida niin paljon, että sen kanssa oleminen oli epämukavampaa kuin sen huoltaminen liikunnan avulla.

Minä ja perheeni olemme aina kestäneet ja sopeutuneet helpsti muutoksiin, jotka liittyvät kotiin ja asumiseen. Olenhan itse jo 1-vuotiaana lähtenyt kesäkuukausien ajaksi maatalosta pääkaupunkiseudulle tädin luokse hoitoon. Olemme matkustelleet perheen voimin paljon ja muuttaneet useita kertoja ennen tyttöjen kouluikää. Tällä hetkellä puran ja pakkaan kotiani lähteäkseni Espanjaan, tyttäreni seikkailevat yhdessä Uudessa Seelannissa ja heidän isänsä jossakin Venäjän ja Lapin kotien välillä sukkuloiden. Evakkoäitien perintöäkö?

Talouteen, rahaan ja tavaraan liittyvät asiat ovat jo lapsuudenkodeista imettyjä asioita. Arkkurahojen säästäminen tuli minulle hyvin tutuksi jo varhain. Säästäminen ja niiden sijoittaminen järkevästi tuli avioliiton myötä perheemme arvoksi. Eli turvallisuushakuisuus rahaan liittyen on äidinmaidossa imettyä ja ympäristön vahvistamaa. Ja eikös rakkaat tyttäreni, ole melko vahvasti siirtynyt opetus eteenkinpäin...

Olen miettinyt esimerkiksi automerkkejä ja ihmisten suhtautumista niihin. Kuinka suuri osa suhtautumisesta perustuu faktaan, tutkittuun tietoon ja tuloksien puolueettomaan analysointiin ja kuinka paljon ympäristön vaikutteisiin? Minä sain joskus valita perheemme automerkin ja -mallin vapaasti. Siis vapaasti niistä 5 soveliaasta merkistä, jotka lasteni isän mielestä olivat "autoja". Väri sentään sai olla jotain muuta kuin musta. Ainakin jos se ei maksanut ylimääräistä. Heh. Toinen ostaa aina uuden auton, toisen mielestä se on täyttä tyhmyyttä. Niin paljon opittua ja tunnepohjaista suhtautumista yhteen kulkuvälineeseen.

Tein taloudelliseen turvallisuuteen liittyvän ison päätöksen päättäessäni erota. Se valinta ja siitä seurannut matka oppeineen on tuonut valtavasti oivalluksia. Jos seinät ja maakuntarajat, eikä tänä päivänä enää maiden rajatkaan, minua pidättele, nyt olen vapauttanut itseni arkkurahojen säästämisestäkin :D
Sanoin muuten usein äidilleni, että tietääkseni kukaan ei viime vuosikymmeninä ole jäänyt hautaamatta rahapulan vuoksi. Ja niin muuten kävi, että äidinkin arkkurahoilla olisi haudattu koko lähisukukin.Saa nähdä miten mun käy! Rakkaille tyttärilleni olen sanonut jo monesti, että minulta ei kannata perintöjä odotella. Mieluummin annan eläessäni rakkautta, läsnäoloa, kerron kokemuksistani ja eletystä elämästäni ja kuuntelen heidän kokemuksiaan. Ja otan niistäkin opikseni.

Mutta jälleen olen mennyt epämukavuusalueelleni härkätaistelijan punainen vaate liehuen! Kaivan esiin uskomuksiani, luulojani, pelkojani, jotka liittyvät mm. vaurauteen, rahaan ja omaisuuteen, turvallisuuden tunteeseen. Jälleen kerran. Aina vain syvemmälle. Kiitos kaikille teille, jotka tässäkin kohdassa toimitte peileinäni. Laboratorio on käynnissä ja höyry nousee. Onko kyseessä ihmiskoe? Kyllä, kohteena Minä Itse.

Ai niin, sitä voisi kutsua myös Elämäksi <3

Roolileikkiä

Tässä eräänä päivänä havahduin omaan erikoiseen tilanteeseeni; en löytänyt itselleni sopivaa roolia...Hetken ihmettelin ja sitten huomasin miten suunnaton keveys alkoi lisääntymään sisälläni! Kuinka paljon erilaiset roolit sanelevatkaan elämäämme!

Minä suhteessa yhteiskuntaan. Kuinka monta erilaista roolia olenkaan omannut elämäni varrella....
Lapsi, koululainen, opiskelija, harjoittelija, työntekijä, kotiäiti, työtön, työelämän ulkopuolella, palkansaaja, yrittäjä...Entäs sosiaalinen elämä? Lapsi, tytär, sisko, tyttöystävä, vaimo, äiti, rouva, eronnut...mikä muuten olet kun et ole neiti etkä rouva? Entinen rouva? Eronnut? Mikä olet kun et ole palkansaaja, et yrittäjä, et työelämän käytettävissä mutta et sen ulkopuolellakaan? "Vapaaherratar"? Heh, ei hullumpi nimitys...Vai olisiko vielä parempi "Ihminen"? Mihinkähän tilastoon ne minut oikein laittavat tuolla yhteiskunnan luokittelusysteemeissä? Vai olenkohan jo onnistunut tipauttamaan itseni pois niistä ;)

Meitä roolitetaan ja laatikoidaan niin monella eri tavalla.Myönnän tekeväni sitä itsekin. Monesti se helpottaa asioiden hahmottamista, mutta alkaa myös välittömästi rakentaa tietyntyyppistä laatikkoa ihmisen ympärille. Olet varmasti ollut useinkin samassa tilanteessa kuin minä eli ennestään toisiaan tuntemattomat ihmiset kokoontuvat yhteen ja tilaisuus aloitetaan esittelykierroksella. Mitä kerron itsestäni? Mitä roolinimiä annan itselleni? Miten minua arvioidaan niiden perusteella? Kohtaavatko ihmiset minut minuna vai roolihahmonani?

Olen jo vuosia purkanut monia noista luettelemistani rooleista, pikkuhiljaa, kerros kerrokselta olen paljastanut näkyviin itseäni. Keventänyt taakkaani, antanut oman mielipiteeni, omien ajatusteni, oman ominaislaatuni tulla esille. Olen välillä itsekin hämmästynyt, hämmentynytkin, omaa itseäni. Ja, kyllä, todella moni muukin on sitä tehnyt ;), ehkä sinäkin! Muistan kuulleeni oman tyttäreni sanomana: Ei äiti voi olla tuollainen/tehdä/sanoa noin! Onneksi noista sanoista on jo aikaa ja nykyisin saan enimmäkseen kannustusta tyttäriltäni, ainakin ensihämmennyksen haihduttua <3

Yksi rooli on ollut minulla vahva. Olen suomalainen. Nyt olen haastamassa sitäkin roolia muuttaessani Espanjaan. Mitä siellä asuminen tekee tuolle roolille? Vahvistaa, avartaa, järkyttää? Se jää nähtäväksi.

Mitä on jäänyt jäljelle? Ainakin koen olevani mitä suurimmassa määrin nainen. Mutta se ei ole pelkästään rooli, vaan paljon enemmän. Sitä seuraa vahvasti äitiyden rooli. Suhteeni tyttäriini on ollut jo pitkään minun mielestäni paljon laajempi kuin äidin ja tyttären välinen rooli. Toki se tulee aina olemaan vanhempi nainen - nuorempi nainen asetelman kautta läsnä. Ikiaikaisen tiedon ja kokemuksen siirto sukupolvelta toiselle. Olkoon se naiseutta ja äitiyttä, luomista ja elämääsäilyttävää, hyvin syvällä sydämissämme olevaa alkukantaista vaistomaista toimintaa. Naisen ja äidin roolit ilmenevät monella muullakin tapaa kuin sukulaisuussuhteissa. Ilmennän niihin liittyviä ominaisuuksia lähes kaikessa toiminnassani.

Sukupuoliin liittyvät energiat ovat mielestäni niin syvälle koodattuja luontokappaleisiin, että niitä ei ole tarpeen riisua ihmiselämässä, päinvastoin ilmentää niitä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. Tietenkin kun kaivaudutaan syvemmälle ihmisyyteen ja mennään sen rajojen yli sielun tasolle, nekin häviävät. Meissä jokaisessa on kuitenkin feminiininen ja maskuliininen puoli ja ne ilmenevät joko yksinään tai harmonisesti tasapainossa. Näin on oltava, elämmehän dualismin maailmassa ja kaikella on vastavoimansa.

Pysähdy hetkeksi miettimään sinun roolejasi! Kuinka monta löydät? Miten ne eroavat toisistaan? Minkälaisen vastanäyttelijän tuo rooli tarvitsee? Mitä se sinulle antaa? Mitä se sinulta ottaa? Mitä mahdollisuuksia tuo tullessaan? Miten rajoittaa? Oletko rooliesi vanki?

Kärsimys

Miksi ihmiset kärsivät? 

Pysähdyin miettimään tätä asiaa lukiessani ystäväni kirjoittamaa kirjaa. Hän kirjoitti siinä näin:

”Ihmisen kärsimyksellä on kuitenkin myös positiivisia puolia. Kärsimys kasvattaa meissä tunteen syvyyttä. Vain oma kärsimyksemme, josta olemme vapautuneet, antaa meille mahdollisuuden ymmärtää toisten kärsimyksiä, tuntea myötätuntoa heitä kohtaan ja auttaa heitä.”

Tuo on niin totta. Itse en olisi se ihminen joka olen nyt ja tässä ilman riittävää kärsimistä. Vain se sai minut muuttamaan elämäni suuntaa. Vuonna 2006 kun kärsimykseni kupla puhkesi ja egon voima ei riittänyt jatkamaan etenemistä vaan oli kohdattava se tosiasia, että siihen asti kulkemani polku on minulle mahdoton. Pysähdys ja uuden suunnan valinta eivät olisi tapahtuneet ilman kärsimystä. Ja mitä tuo kärsimys onkaan minulle antanut! Elämistä hetkessä, positiivisia tunteita, terveyttä ja hyvinvointia, onnea ja rakkautta. Onhan mukana myös kyyneleitä, epätoivoa ja pelkoa, mutta on tullut myös kokemuksesta syntynyt tieto, miten ne kohdata ja selviytyä niistä.

Oma kärsimyksemme antaa meille mahdollisuuden ymmärtää toista samassa tilanteessa olevaa. Emme täysin voi samaistua toisen elämään ja kokemukseen, mutta riittävästi osoittaaksemme myötätuntoa. Keskustelin toisen ystäväni kanssa miten vaikeaa hänen läheisilleen oli kohdata hänet hänen puolisonsa yllättävän kuoleman jälkeen. Ihminen, joka ei ole kohdannut kuolemaa, ja sitä kautta omaa kuolemanpelkoaan, mielellään kääntää selkänsä kuoleman pelolle eikä voi olla aidosti myötätuntoinen sellaisen kohdanneelle. 

Kehon sairaudet ja niistävät seuraavat kärsimykset esim. kipu, ovat meille mahdollisuus henkiseen kasvuun.

Kivun edessä menemme polvilleen sekä konkreettisesti että henkisesti. Kivun hyväksyminen voi mahdollistaa sen lieventymisen tai jopa kokonaan häviämisen. Täydellinen olemassa olevien asioiden hyväksyminen on yksi suuri kasvun mahdollisuus meille.

Pohdin kärsimystä toiseltakin kantilta. Voisiko ollakin niin, ettei meidän tarvitse ollenkaan kärsiä? Pelkomme ja ajatusmallimme, karmamme, historiamme ja tulevaisuuden odotuksemme synnyttävät meille kärsimystä. Mutta kun elämme läsnäolossa ilman pelkoja ymmärtäen olevamme Rakkaus, emme kärsi. Siis ollessamme luonnollisessa aidossa olotilassamme sinne ei kuulu kärsimys. Tämä ajatus tuntuu mielettömältä. Ja sitä se todennäköisesti onkin, mieletöntä! Miksi ihmeessä kuitenkin ihan itse valitsemme kärsimyksen???

Voisinko valita toisin? Voisitko sinä valita toisin? Kehitynkö, opinko ilman kärsimystä? Mitä mieltä sinä olet?

Matka jatkuu

Onpas aikaa vierähtänytkin edellisestä kirjoituksesta. Mutta paljon on tapahtunutkin :)

Matkanteko tuottaa joskus yllätyksiä. Mutkan takana ei odotakaan se mitä luulit siellä olevan, vaan jotain muuta. Ensin saatat pettyä, mutta tunne saattaa nopeasti vaihtua myönteiseksi. Tai sitten mutkan takaa avautuva näkymä saat sinut sanattomana haukkomaan henkeäsi!

Tein päätöksen muutosta huhtikuussa. Mielessäni oli rakentunut melko selkeä suunnitelma tulevasta mahdollisuudesta. Halusin tehdä tutkimistyön ja tutustumisen huolellisesti ja käytinkin siihen aikaa ja apuja kuulostellen tarkasti tuntemuksiani. Kesäkuun alussa olin valmis ottamaan ratkaisevan askeleen. Tuo askel toi mukanaan yllätyksen mitä en ollut ollenkaan ottanut huomioon eli se siitä huolellisesta valmistautumisesta. Tunteet ja ajatukset, jotka pyörähtivät mielessäni välittömästi tuon ratkaisun selvittyä, olivat nekin yllättävät. Kaksi päivää ja minut yllätettiin uudelleen. Asiat lähtivät nopeasti ratkeamaan ja uudet kuviot valmistumaan. Kuitenkin nuo uudet kuviot yllättäin olivatkin ns. vanhoja tuttuja parin vuoden takaa. Elämä leikittelee kanssamme ilkikurisesti :D

Kyllä, muutto toteutuu, mutta muuttomatka venähti aikas paljon pidemmäksi kuin olin suunnitellut vielä hetki sitten. Ilmansuunta on sama, mutta km-määrään tuli yksi 0 lisää...Pääkaupunkiseutu vaihtui Aurinkorannikkoon. Australiakin keikkui viimeiseen asti mukana, mutta voit uskoa, että sen suunnitelman rinnalla EU-maa on ihan piece of cake ;)

Heinäkuun aikana teen palkansaajavelvoitteeni loppuun ja elokuu kuluu kahden asunnon tavaroiden realisoimisessa ja muissa käytännön järjestelyissä ja oman yrityksen jutuissa. Syyskuun alussa alkaa rauhaisa matka vesiä ja maita pitkin etelään. Kiva kutina vatsanpohjassa! Mitä matka tuo mukanaan, mitä se vie mennessään, mitä kuorii minusta esiin...kaikki se jää nähtäväksi.

 

Elämä jatkuu <3 

Tarina jatkuu <3

Kartanlukua

Kun katselet elämäsi karttaa, mitä näet siinä?

Näetkö jyrkän vuoriston uuvuttavine ylämäkineen ja pohjattomine rotkoineen?
Näyttäytyykö lähiympäristösi polveilevana niittynä?
Oletko autiolla saarella keskellä valtamerta?

Meistä jokainen katselee aivan samaa karttaa, jokainen vain omasta kohdastaan.
Suodatamme näkemämme omien kokemustemme värittämien linssien kautta. Jos olen kompastunut ja satuttanut itseni tietynlaisessa maastossa, seuraavalla kerralla valitessani reittiä, saatan vältellä samantyyppistä maastoa aikaisemman tapahtuman kipu mielessäni. Tai joku voi haluta tutustua aina vain uusiin ja erilaisiin maisemiin, kerran koetut tuntuvat jo eletyiltä.

Erilaiset maastot ja valitut kulkureitit antavat meille erilaisia kokemuksia. Miltä tuntuu korkealla vuorella, josta näkee niinkauas kuin näkökyky kantaa, mutta jossa voi myös olla ohut ilma jatuntuu, että happi loppuu? Entä ahtaassa kanjonissa kahden korkean kallion välissä? Suossa?

Minä en voi tietää miltä tuntuu kulkea maastossa, jota katselen kartalta. Tiedän todellisuuden vasta kun olen ottanut nuo askeleet. Kaikki muu on mielen tuottamaa kuvitusta. Kuvitus perustuu aikaisempiin kokemuksiimme, historiaamme ja värittyy niiden tuomilla tunteilla tulevaisuuteen luomallamme odotuksella. Kuinka usein olenkaan saanut tämän huomata! Kuinka usein olenkaan huomannut tehneeni minua rajoittavia odotuksia. Niin, ja pettymyshän syntyy vain minun luomistani odotuksista, jotka eivät täyty.

Mitä tehdä?

Olen päättänyt kulkea askel kerrallaan. Muistan vuosia sitten tekemäni vaelluksen käsivarren Lappiin. Taitoin matkaa 5 päivää islanninhevosen selässä. Maasto oli pääosin kivistä mäkeä, välillä ylös ja välillä alas. Siellä täällä jotain poluntapaista, puroja ja kosteikkoja. Ihailin hevosen taitoa asetella jalkansa. Varsinkin kivisten purojen ylitykset olivat taidetta. Turpa kivissä kiinni hevonen etsi jaloillaan seuraavaa tukevaa askelmaa kokeillen kiviä. Välillä tuntui ettei maassa ollut kuin kaksi jalkaa...Mutta nopeasti ja varmasti tuo viisas eläin joka kerta löysi tasapainon ja pitävän jalansijan! Se oli täysin läsnä hetkessä ja käytti kaiken tietonsa löytää juuri se kivi, jolle astua seuraavaksi. Noin minäkin haluan edetä matkallani! Kaikkia aisteja käyttäen, juuri tässä hetkessä, tällä kivellä, tällä askeleella pohtimatta kuljetun matkan kokemuksia kiirehtimättä edessäoleviin askeliin.

Olen toinen jalka kivellä, tukevalla sellaisella. Toinen jalka on noussut ylös ja tapailee eteenpäin paikkaa mihin laskeutua. Kiitos <3

Määränpään valinta

Näin itseni pyörimässä liikenneympyrässä. Ympyrästä lähti monia poistumisteitä. Pyörin ja tarkastelin mahdollisuuksiani. Pyörin uudelleen ja tarkastelin uudelleen. Pinnistelin nähdäkseni mutkien taakse. Kuuntelin tunteitani. Tunteeni vaihtelivat, ailahtelivat kuin keväinen ilkikurinen tuuli. Kiersin, kiersin ja kiersin.

Eräs valinta alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Kurkistaessani sinne kohtasin joka kerta rauhan ja tyyneyden pohjavireen. Silti en suostunut poistumaan ympyrästä vaan katselin edelleen muitakin vaihtoehtoja. Ja varsin tarkkaan.

Kunnes oivalsin yhden asian. Kyllä, joudun valitsemaan yhden. Mutta valintani ei oikeasti ole joko-tai vaikka selkeästi valitsen yhden ja hylkään muut. Valintani voi olla myös sekä-että. Tiet risteilevät, muodostavat verkoston, tulee uusia liikenneympyröitä, uusia risteyksiä. Kulkuneuvossani ei ole pakkia (vai onko?) mutta jarru, kaasu ja kääntyvät etupyörät kyllä. Niiden avulla voin koko ajan hienosäätää ja tarkentaa reittivalintaani ja etenemisnopeuttani.

Peilailin tilannettani useammankin ystäväni kautta, kiitos teille jokaiselle siitä! Kuulin hyviä kysymyksiä, kyseenalaistuksia ja erilaisia näkemyksiä. Sain kohdata myös omia tapoja reagoida toistuvasti samalla tavalla samankaltaisissa tilanteissa. Teenkö täysjarrutuksen, hidastanko vai alanko vilkuilla täysin uusia reittejä? Vai pistänkö isompaa silmään ja kaasun pohjaan? Heitänkö vapaalle ja  annan rullata omalla painollaan....

Valinta on nyt tehty. Matka jatkuu. Katselen maisemia ja vastaantulevia asioita mielenkiinnolla, perhosia vatsanpohjassa, sydän laulaen. Iloitsen, että uskalsin valita. Minua ei pelota niinkään valinnan seuraukset, vaan itse valitseminen oli se, mikä pelotti. On muuten melko ajankohtainen asia monelle näin vaaliviikonlopun alla. Mitä valitsen ja mitä valinnasta seuraa....Vähän sama tilanne se on vaaleissakin. Eihän se numeron kirjoittaminen siihen vaalilippuun ole se vaikea juttu, vaan se siihen tilanteeseen johtavien valintojen teko. Äänestänkö ylipäätään ollenkaan, mitä puoluetta, ketä ehdokasta jne.

Mun ehdokasvalinta on suoritettu ja ääni annettu ~ elämä päättäköön tästä eteenpäin <3