Elämää erityisherkän kanssa

Minun lähipiirissäni on useita ihmisiä, joita voisi kuvailla erityisherkiksi persooniksi.  Erityisherkät ovat empaattisia ja emotionaalisia. He vaistoavat vivahteita, Ärsykkeet väsyttävät heitä. He ovat syvällisiä, pohtivia, intuitiivisia ja yhdistävät asioita toisiinsa helposti.
Itsessänikin on varmasti näitä piirteitä paljon.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa minun arjessani?
Saan läheisteni kanssa kokea tunteita laidasta laitaan. Tunnetiloissa saattaa tapahtua nopeita muutoksia. Joskus pieneltä tuntuvaan asiaan saattaa tulla voimakas reaktio yllättäin. Se on myös ylitsevuotavaa rakkautta. Lapsenomaisuutta. Aitoutta. Spontaanisuutta. Arvaamattomuutta. Lukkoja ja paniikkihäiriöitä. Panssarin taakse suojautumista. Kyyneleitä ja hampaiden puremista. Elämää. ELÄMÄÄ!

Aiemmin kun en ole näitä asioita tunnistanut enkä varsinkaan ymmärtänyt erityisherkän kykyä tulkita hyvinkin pieniä reaktioita ja vaistota toisen tunnetiloja ja ajatuksia, joskus jopa niiden kokijaa paremmin ja nopeammin,  olen saattanut olla hyvinkin väkivaltainen. Olen samaistunut erityisherkän tunnetiloihin, lähtenyt ns. laukoille itsekin, heittänyt vain lisää löylyä. Olen myös lähtenyt selittelemään ja paikkailemaan, jopa teeskentelemään. Jos mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen mykkäkoulut ja ovenpaiskimisetkaan eivät ole olleet harvinaisia reaktioita minulta.

Tänä päivänä voin sanoa, että olen oppinut paljon, mutta vielä on matkaa jäljellä.
Pyrin olemaan läsnä, mutta en samaistu toisen tunteeseen. Yritän tunnistaa mikä on toisen tunnetila, ja mikä on omani. En lähde muuttamaan toisen tunnetilaa, vaan hyväksyn sen. aitona ja totena. Pyrin löytämään tarpeen, minkä täyttämistä tuo tunne pyytää. Rutiineista huolehtiminen on myös tärkeää, mutta haastavaa, koska kyse on aikuisista ihmisistä. Mutta usein ruokailu ja lepo saavat ihmeitä aikaan. Joskus on saatava rauhaa ja omaa tilaa, toisella kertaa taas virikkeitä ja aktiviteetteja.

Tärkeää on säilyttää puheyhteys ja kaivaa itsestä esille rohkeus puhumiseen. Rohkeus nostaa ne kipeätkin asiat esille ja jakaa ne toisen kanssa. Olemalla rehellinen ja aito omien tunteidensa ilmaisussa, auttaa erityisherkkääkin, koska hän joka tapauksessa vaistoaa ne.

Vaikeinta minulle on ilmaista ristiriitatilanteessa omat kielteiset tunteeni. Eli olla uskollinen itselleen ja kunnioittaa omia tunteitani. Välillä pyrin suojelemaan näitä erityisherkkiä ihmisiä jättämällä omat tunteeni huomioimatta, jotta en aiheuttaisi lisää tunnekuohua. Mutta se vie asioita usein vain huonompaan suuntaan. Minun on opittava kunnioittamaan sekä omia että läheisteni tunteita. Onneksi olen oppivainen tyyppi, kun vain koen asian tärkeäksi. Ja tämän koen <3

Kiperät tilanteet, syvään päähän sukeltamiset ja itsensä avaaminen aovat antaneet minulle vastalahjaksi hienoja läsnäolon kokemuksia. Kokemuksia siitä, että olen onnistunut kuuntelemaan ja näkemään toisen tarpeen. Ja samanaikaisesti tullut kuulluksi ja nähdyksi oman tarpeeni kanssa. Elämä on <3

Mistä on äidit tehty?

Pitkän kirjoittamistauon jälkeen on tullut taas hetki, jolloin haluan koota ajatuksiani yhteen ja jakaa sinulle.

Kuukaudet Suomeen paluun jälkeen ovat olleet uuden rakentamista. 8 kk Espanjassa oli selkeä irrottautuminen vanhasta ja kauempaa oli hyvä katsella itseään ja elämänsä raameja. Nyt on ollut aivan konkreettisesti uuden luomista. Uusi koti uudella paikkakunnalla. Uudet työpaikat. Uudet ihmiset ympärillä. Luopumista läheisistä, yllättäviäkin rajan taakse siirtymisiä. 

Olen myös saanut luoda uudenlaisia tapoja itseni ja tyttärieni välille. Kaikki olemme kasvaneet ja muuttuneet, aikuistuneet ja itsenäistyneet. Nautin nähdessäni heidän etsivän, löytävän ja oivaltavan. Välillä myös satuttaa itseä, kun heitä sattuu. Olemme kaikki peräänkuuluttaneet toimivampaa yhteyttä välillemme. Etsimme edelleenkin uusia muotoja luonnolliselle perheyhteydelle monien suurien muutosten äärellä. 

Olen kaivanut sisintäni ja tarkastellut millainen äiti olen ollut, olen ja haluan olla. Olen myös saanut olla mukana seuraamassa äidiksi, isäksi ja perheeksi tulemista ja se on tuonut paljon muistoja omasta vastaavasta elämänvaiheesta. Muistan miten yllättävää oli huomata vastasyntyneen lapsen avuttomuus ja oivaltaa, miten paljon se tarvitsee minua ja läsnäoloani. Ihan konkreettisesti ympäri vuorokauden. Oma keho kohtasi monia muutoksia jo raskauden myötä. Synnytys ja siihen liittyvät asiat olivat uutta ja hämmentävää. Hormonit elivät aivan omaa elämäänsä tehden temppujaan tunteille ja mielellle. Valvomista, kipua, pelkoja, epävarmuutta, tietämättömyyttä. Mutta myös onnea, ylpeyttä, suojelunhalua, ikiaikaista naiseuden täyttymisen tunnetta. Rakkautta. 

Muutama päivä sitten kysyin tyttäreltäni, miten hän toivoo minun näyttävän rakkauttani häntä kohtaan konkreettisesti. Hänen vastauksensa riisui minut, jätti sanattomaksi. Hän toivoi minun osoittavan rakkauteni häntä kohtaan elämällä elämääni nauttien ja tehden asioita, jotka innostavat minua. Siis minua, ei häntä. Ja nimenomaan sitä kautta myös häntä. Olla malli hänelle, miten elää rakkaudellisena ihmisenä. Olin hämmentynyt ja jäin miettimään asioita jälleen kerran.

Muutama päivä myöhemmin aivan toisessa tilanteessa löysin sisältäni tyhjyyden, joka huusi äidin rakkautta. Syntymääni ja varhaislapsuuteeni liittyy asioita, jotka eivät edesauttaneet perusluottamuksen syntymistä. Välini äitiini eivät olleet lämpöiset eikä rakastavat. Vaikka äitini rakasti minua omalla tavallaan, se ei ollut tapa, jota minun persoonani tarvitsi. Hän oli oman aikakautensa vanki eikä koko elämänsä aikana oikein kunnolla pystynyt murtautumaan ulos laatikostaan. Minä olen tehnyt tuota ulosmurtautumista jo yli 10 vuotta. Tyttäreni on aloittanut sen samoihin aikoihin. Minä olen jo pitkällä ja minne vielä ehdinkään! Ja mitä ehtii muuttua totuudessa ja rakkaudessa elämisen suhteen tyttäreni kohdalla? Näin sukupolvet vierivät ja asiat muuttuvat. Onneksi.

Äidit on tehty unettomista öistä, hoivaamisesta, toisten huomioon ottamisesta ja rakkaudesta <3

Ainakin. Ja omien haaveiden todeksi elämisestä, totta tosiaan.

Itsensä rakastaminen

Herään aamulla luonnonääniin ja vähitellen heräilevän kaupungin kolinoihin. Olen saanut hyvän yön eli unta on tullut yhtäjaksoisesti 5-6 tuntia. Aivojen määriteltyä vuorokauden aika, fyysiset tarpeet tai niiden puuttuminen, annan itseni vaipua takaisin hiljaisuuteen. Ajatuksissa kiitollisuus terveydestä, runsaudesta, ilosta ja rakkaudesta. Koko kehoni alkaa vastaamaan ajatuksiini. Rentous syvenee, energiat virtaavat, tunnen miten terve ja vahva olen. Tunnen miten minua rakastetaan ja miten minä rakastan.

Miten voisin tänään osoittaa itselleni rakkauteni itseäni kohtaan?

Nousen ylös, juon puhdasta huonelämmintä vettä ja levitän joogamattoni avoimien terassinovien eteen. On vielä lähes pimeää, mutta luonto on selvästi valmiina kohta alkavaan uuteen päivään. Teen rauhallisen avaavan joogaharjoitukseni ja kuulostelen tarkalla korvalla kehoani. Kyllä, tänään on hyvä päivä liikkua voimakkaammin yhden helpomman päivän jälkeen. Laitan astiaan turpoamaan pellavansiemenrouhetta, mustaherukkajauhetta ja kaakaonibsejä. Lenkkarit jalkaan ja portaita alas kadulle. Reippain askelin kohti rantaa, jossa aallot ovat taas pitkän tyynen jakson jälkeen melko voimakkaat. Kävelen lujaa kostealla ja vähän upottavalla rantahiekalla. Tullessani aallonmurtajalle juoksen sen päähän niin lujaa kuin pääsen. Päässä pysähdyn venyttelemään ja avaamaan kehoani. Ihailtuani auringonnousua ja venyteltyäni, juoksen taas täysillä aallonmurtajaa pitkin rantabulevardille, joka alkaa täyttymään kuntoilijoista, töihin menijöistä, auringonnousun ihailijoista. Juoksen pätkiä täysillä ja kävelen kunnes hengitys taas on tasautunut. Alaovelta 6. kerrokseen portaita on viimeinen spurtti. Lenkkini kesti 45 minuuttia. Suihkuun, vaikka mieli olisi tehnyt mereen... Tämä on yhtälö, joka etsii vielä ratkaisuaan....miten pulahtaa suoraan lenkin jälkeen mereen ja tulla samoilla kamppeilla takaisin kotiin valuttamatta koko matkaa merivettä jälkeensä?

Hetken hengähdyksen jälkeen smoothien viimeistely sitruunalla, avokadolla, oliiviöljyllä ja inkiväärillä. 

Ollessani 42-vuotias tein päätöksen, että olen 50-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin sillä hetkellä olin. Tämä toteutui itse asiassa yllättävänkin hyvin ja helpon oloisesti. Tärkein oli ruoka. Aamupalani oli ollut kahvia ja pullaa. Sen tilalle smoothie, joka alkoi luonnonjogurtista ja banaanista ja siitä pikkuhiljaa kehittyi yhä terveellisempään suuntaan. Lisäsin myös normaaliin ruokavaliooni lisää kasviksia, jolloin höttöruoka vähitellen jäi pois. Ravinnon tultua kuntoon se jo yksistään alkoi kohottamaan olotilaani paremmaksi. Jaksoin liikkua vähän enemmän ja elämänlaatu muutenkin parani. Nyt kun tuo 5-kympin kynnys on ylitetty, olen haastanut itseni olemaan 6-kymppisenä paremmassa kunnossa kuin silloin. Nyt haastetta onkin jo vähän enemmän, sillä aluksi pohjalta ei ollut kuin yksi suunta. Seuraava etappi oli hyötyliikunnan lisääminen. Pyöräilin kesättalvet kaikki alle 5 kilsan matkat. Parhaina päivinä näin tuli jopa 40 km:n pyöräilysuorituksia päivässä, pienissä erissä pitkin päivää. Sen vaikutukset kuntotasossa olivat hämmästyttävät! Nyt olen ottanut ohjelmaani lisäksi intervalliharjoitukset. Muutaman kerran viikossa kaikki teho irti juoksupyrähdyksillä. Eikä tarvii pitkää matkaa juosta, kun menee portaita tai mäkeä ylös. On aika pian ne kaikki tehot otettu irti ;) Seuraava lisäys tulee olemaan kuntosalilla tehtävät lihasharjoitukset....

....mutta takaisin tähän hetkeen....

Keho on nyt rauhallinen ja tyydytetty. Mieli on rauhallinen, valpas ja tyytyväinen. Rakastettu olo. Ja kaiken tämän sain itse aikaiseksi. Jos sinä olisit tehnyt tämän kaiken, en ehkä olisi näin tyytyväinen, todennäköisesti jotain kateellisen ja katkeran välimaastossa. Sinä et voi siirtää hyvää oloasi minun kokemuksekseni. Todennäköistä on myös, että jos sinä toimisit nyt samoin kuin minä, sinun olosi ei olisi samanlainen. Jokainen meistä on fyysisesti erilainen. Jokaisella meistä on erilainen historia. Jokainen meistä reagoi eri tavoin samoihin asioihin. Siksi vain minä itse tiedän täydellisesti miten rakastaa itseäni juuri nyt ja tässä. Aivan niinkuin sinä tiedät itsestäsi.

Rakasta itseäsi ja esitä itsellesi kysymys: Miten voin juuri nyt rakastaa itseäni? Yksi pieni ajatus, yksi pieni teko, yksi pieni hetki. Siihen on jokaisella mahdollisuus ja resurssit. Sitten vain lisäät niitä asioita päivääsi niin usein ja niin paljon kuin mahdollista!

Rakasta itseäsi joka hetki, olet sen arvoinen <3

Mitä olen löytänyt?

Aikaa on vierähtänyt seuloessani elämän pohjamutia. Nyt olen ollut viikon Espanjassa ja antanut ruopatun mudan laskeutua ja odottanut mitä löytyy näkymän kirkastuessa.

Mitä löytyi? 

Rakkaus. Huomasin rakastuneeni. Vihdoinkin! Tätä olen odottanut ja toivonut, ehkä elänytkin sitä etsien. Onhan rakkaus  suurin ja vahvin voima maailmankaikkeudessa. Olen tuntenut elämäni aikana paljon puutetta suhteessa rakkauteen. Luullut löytäväni, puristanut löydökseni tiukasti nyrkkiini ja takertunut siihen kuin hukkuva. Mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että nyrkkini on hetken kuluttua tyhjä. Mihin rakkaus hävisi?

Ei rakkaus ole löydettävissä eikä se häviä mihinkään. Rakkaus on. On aina ollut. Tulee aina olemaan. Minä itse olen ollut se, joka on ollut hukassa. Minä olen ollut se, joka on ollut puristetussa nyrkissäni.

Puristanut itse itseni tyhjäksi, puristanut niin, että henki on lähtenyt. Elämä kaikonnut ja ilo hävinnyt.

Kuinka helppoa on ollutkaan löytää ulkopuoleltaan syyllinen rakkaudettomuuteen. Osoittaa sormella milloin sitä, milloin tuota, syyttäen, että on sinun syysi, etten koe olevani rakastettu.

Kuinka monta kertaa on toistettava samoja kaavoja, ajettava samoja raiteita, ennen kuin ymmärtää?

Minä sain toistaa lukemattomia kertoja....vain Luoja tietää montako kertaa olen toistanut samaa asiaa ymmärtämättä. Mutta onneksi päivä alkaa sarastamaan ja valonsäde valaisemaan. Ensin on nähtävä, vasta sitten voi ymmärtää. Ymmärrys tuo mukanaan muutoksen.

Mikä on muuttunut?

Enää en etsi epätoivoisesti rakkautta itseni ulkopuolelta. Ymmärrän, että rakkaus on minussa itsessäni ja heijastuu sieltä elämääni. Olen rakastunut Itseeni <3

Mitä se tarkoittaa ja miten se näyttäytyy elämässäni?

Koska löytö on vielä näin tuore, en osaa tuohon vastata kovinkaan hyvin. Yksi iso muutos on puutteen tunteen poistuminen. En ole enää riippuvainen ulkoapäin tulevasta vaan minulla on rauha itseni kanssa. Ja jos en ole rauhan tilassa, tiedän aina missä on "syyllinen". Minun oli tehtävä paljon ja isosti ennen kuin näin sen mikä on ollut koko ajan. Ego leikkii kanssamme. Se tarjoaa meille monenlaista kivaa puuhaa uskotellen elämän tapahtuvan jossakin muualla. Tai se uskottelee meille mitä meidän on omistettava, tehtävä, miltä näytettävä jne. ollaksemme rakkauden arvoisia. Mutta tuo kaikki ulkoinen voidaan ottaa meiltä silmänräpäyksessä pois! Mitä jää jäljelle? Mitä sinun elämääsi jää jäljelle jos kaikki ulkoinen on pois? Työ, koti, läheiset? Itse olen tällä hetkellä ulkoisesti hyvinkin yksin. Normiyhteiskunnan näkökulmasta ilman työtä. Väliaikainen vuokra-asunto majapaikkana vieraassa maassa. Yksin. Rakkaat tyttäreni, sisarukseni, sukulaiseni, ystäväni fyysisesti kaukana. Kaikesta tästä ulkoisesta huolimatta tunnen elämässäni olevan rakkautta ensimmäisen kerran aidosti ja katoamattomasti, koska nyt osaan rakastaa itseäni.

Totuutta etsimässä

Olen huomannut, että vapaus lisääntyy aina kun lähden horjuttamaan tottumuksiani, tapojani ja rajojani. Epämukavuusalueella vierailu laajentaa aina positiivisella tavalla hiekkalaatikkoani.
Olen ikuinen totuuden etsijä ja minulla on voimakas tarve ryskyttää raja-aitoja vastaan etsiessäni totuutta. Ei-totuudelliset asiat eli luulot, uskomukset ja pelot alkavat huojumaan ja horjumaan. Isojen rakenteiden ryskyessä alas voi olla välillä tosi pelottavaakin. Mutta kun kerta toisensa jälkeen huomaa pölyn ja liikkeen pysähdyttyä jäljelle jääneen jotain upeaa ja aitoa, totuudellista, niin eihän sitä voi olla toistamatta! Ja se mitä toistat, vahvistuu ja huomaat sen olevan kerta kerralta helpompaa. Niin, tai haasteiden olevan isompia ;)


Meille jokaiselle on yksilöllistä paljonko kestämme ja tarvitsemme horjutusta milläkin elämänalueellamme ennenkuin sen jumiutuneet mallit tulevat esille ja alkavat vapisten hajota.
Olen haastanut kehoni liikkumaan ja parantamaan itseään. Olen kokeillut erilaisten ruokavalioiden vaikutusta itseeni. Olen testannut mielenhallintamenetemiä, meditaation vaikutuksia ja useita vaihtoehtohoitoja itseeni. Aina jotain kultakimpaleita on löytynyt, kun on aikansa lapioinut hiekkaa, soraa ja mutaa. Minulle oli helppoa lähteä noista asioista liikkeelle. Tai keho alkoi protestoida niin paljon, että sen kanssa oleminen oli epämukavampaa kuin sen huoltaminen liikunnan avulla.

Minä ja perheeni olemme aina kestäneet ja sopeutuneet helpsti muutoksiin, jotka liittyvät kotiin ja asumiseen. Olenhan itse jo 1-vuotiaana lähtenyt kesäkuukausien ajaksi maatalosta pääkaupunkiseudulle tädin luokse hoitoon. Olemme matkustelleet perheen voimin paljon ja muuttaneet useita kertoja ennen tyttöjen kouluikää. Tällä hetkellä puran ja pakkaan kotiani lähteäkseni Espanjaan, tyttäreni seikkailevat yhdessä Uudessa Seelannissa ja heidän isänsä jossakin Venäjän ja Lapin kotien välillä sukkuloiden. Evakkoäitien perintöäkö?

Talouteen, rahaan ja tavaraan liittyvät asiat ovat jo lapsuudenkodeista imettyjä asioita. Arkkurahojen säästäminen tuli minulle hyvin tutuksi jo varhain. Säästäminen ja niiden sijoittaminen järkevästi tuli avioliiton myötä perheemme arvoksi. Eli turvallisuushakuisuus rahaan liittyen on äidinmaidossa imettyä ja ympäristön vahvistamaa. Ja eikös rakkaat tyttäreni, ole melko vahvasti siirtynyt opetus eteenkinpäin...

Olen miettinyt esimerkiksi automerkkejä ja ihmisten suhtautumista niihin. Kuinka suuri osa suhtautumisesta perustuu faktaan, tutkittuun tietoon ja tuloksien puolueettomaan analysointiin ja kuinka paljon ympäristön vaikutteisiin? Minä sain joskus valita perheemme automerkin ja -mallin vapaasti. Siis vapaasti niistä 5 soveliaasta merkistä, jotka lasteni isän mielestä olivat "autoja". Väri sentään sai olla jotain muuta kuin musta. Ainakin jos se ei maksanut ylimääräistä. Heh. Toinen ostaa aina uuden auton, toisen mielestä se on täyttä tyhmyyttä. Niin paljon opittua ja tunnepohjaista suhtautumista yhteen kulkuvälineeseen.

Tein taloudelliseen turvallisuuteen liittyvän ison päätöksen päättäessäni erota. Se valinta ja siitä seurannut matka oppeineen on tuonut valtavasti oivalluksia. Jos seinät ja maakuntarajat, eikä tänä päivänä enää maiden rajatkaan, minua pidättele, nyt olen vapauttanut itseni arkkurahojen säästämisestäkin :D
Sanoin muuten usein äidilleni, että tietääkseni kukaan ei viime vuosikymmeninä ole jäänyt hautaamatta rahapulan vuoksi. Ja niin muuten kävi, että äidinkin arkkurahoilla olisi haudattu koko lähisukukin.Saa nähdä miten mun käy! Rakkaille tyttärilleni olen sanonut jo monesti, että minulta ei kannata perintöjä odotella. Mieluummin annan eläessäni rakkautta, läsnäoloa, kerron kokemuksistani ja eletystä elämästäni ja kuuntelen heidän kokemuksiaan. Ja otan niistäkin opikseni.

Mutta jälleen olen mennyt epämukavuusalueelleni härkätaistelijan punainen vaate liehuen! Kaivan esiin uskomuksiani, luulojani, pelkojani, jotka liittyvät mm. vaurauteen, rahaan ja omaisuuteen, turvallisuuden tunteeseen. Jälleen kerran. Aina vain syvemmälle. Kiitos kaikille teille, jotka tässäkin kohdassa toimitte peileinäni. Laboratorio on käynnissä ja höyry nousee. Onko kyseessä ihmiskoe? Kyllä, kohteena Minä Itse.

Ai niin, sitä voisi kutsua myös Elämäksi <3

Roolileikkiä

Tässä eräänä päivänä havahduin omaan erikoiseen tilanteeseeni; en löytänyt itselleni sopivaa roolia...Hetken ihmettelin ja sitten huomasin miten suunnaton keveys alkoi lisääntymään sisälläni! Kuinka paljon erilaiset roolit sanelevatkaan elämäämme!

Minä suhteessa yhteiskuntaan. Kuinka monta erilaista roolia olenkaan omannut elämäni varrella....
Lapsi, koululainen, opiskelija, harjoittelija, työntekijä, kotiäiti, työtön, työelämän ulkopuolella, palkansaaja, yrittäjä...Entäs sosiaalinen elämä? Lapsi, tytär, sisko, tyttöystävä, vaimo, äiti, rouva, eronnut...mikä muuten olet kun et ole neiti etkä rouva? Entinen rouva? Eronnut? Mikä olet kun et ole palkansaaja, et yrittäjä, et työelämän käytettävissä mutta et sen ulkopuolellakaan? "Vapaaherratar"? Heh, ei hullumpi nimitys...Vai olisiko vielä parempi "Ihminen"? Mihinkähän tilastoon ne minut oikein laittavat tuolla yhteiskunnan luokittelusysteemeissä? Vai olenkohan jo onnistunut tipauttamaan itseni pois niistä ;)

Meitä roolitetaan ja laatikoidaan niin monella eri tavalla.Myönnän tekeväni sitä itsekin. Monesti se helpottaa asioiden hahmottamista, mutta alkaa myös välittömästi rakentaa tietyntyyppistä laatikkoa ihmisen ympärille. Olet varmasti ollut useinkin samassa tilanteessa kuin minä eli ennestään toisiaan tuntemattomat ihmiset kokoontuvat yhteen ja tilaisuus aloitetaan esittelykierroksella. Mitä kerron itsestäni? Mitä roolinimiä annan itselleni? Miten minua arvioidaan niiden perusteella? Kohtaavatko ihmiset minut minuna vai roolihahmonani?

Olen jo vuosia purkanut monia noista luettelemistani rooleista, pikkuhiljaa, kerros kerrokselta olen paljastanut näkyviin itseäni. Keventänyt taakkaani, antanut oman mielipiteeni, omien ajatusteni, oman ominaislaatuni tulla esille. Olen välillä itsekin hämmästynyt, hämmentynytkin, omaa itseäni. Ja, kyllä, todella moni muukin on sitä tehnyt ;), ehkä sinäkin! Muistan kuulleeni oman tyttäreni sanomana: Ei äiti voi olla tuollainen/tehdä/sanoa noin! Onneksi noista sanoista on jo aikaa ja nykyisin saan enimmäkseen kannustusta tyttäriltäni, ainakin ensihämmennyksen haihduttua <3

Yksi rooli on ollut minulla vahva. Olen suomalainen. Nyt olen haastamassa sitäkin roolia muuttaessani Espanjaan. Mitä siellä asuminen tekee tuolle roolille? Vahvistaa, avartaa, järkyttää? Se jää nähtäväksi.

Mitä on jäänyt jäljelle? Ainakin koen olevani mitä suurimmassa määrin nainen. Mutta se ei ole pelkästään rooli, vaan paljon enemmän. Sitä seuraa vahvasti äitiyden rooli. Suhteeni tyttäriini on ollut jo pitkään minun mielestäni paljon laajempi kuin äidin ja tyttären välinen rooli. Toki se tulee aina olemaan vanhempi nainen - nuorempi nainen asetelman kautta läsnä. Ikiaikaisen tiedon ja kokemuksen siirto sukupolvelta toiselle. Olkoon se naiseutta ja äitiyttä, luomista ja elämääsäilyttävää, hyvin syvällä sydämissämme olevaa alkukantaista vaistomaista toimintaa. Naisen ja äidin roolit ilmenevät monella muullakin tapaa kuin sukulaisuussuhteissa. Ilmennän niihin liittyviä ominaisuuksia lähes kaikessa toiminnassani.

Sukupuoliin liittyvät energiat ovat mielestäni niin syvälle koodattuja luontokappaleisiin, että niitä ei ole tarpeen riisua ihmiselämässä, päinvastoin ilmentää niitä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. Tietenkin kun kaivaudutaan syvemmälle ihmisyyteen ja mennään sen rajojen yli sielun tasolle, nekin häviävät. Meissä jokaisessa on kuitenkin feminiininen ja maskuliininen puoli ja ne ilmenevät joko yksinään tai harmonisesti tasapainossa. Näin on oltava, elämmehän dualismin maailmassa ja kaikella on vastavoimansa.

Pysähdy hetkeksi miettimään sinun roolejasi! Kuinka monta löydät? Miten ne eroavat toisistaan? Minkälaisen vastanäyttelijän tuo rooli tarvitsee? Mitä se sinulle antaa? Mitä se sinulta ottaa? Mitä mahdollisuuksia tuo tullessaan? Miten rajoittaa? Oletko rooliesi vanki?

Kärsimys

Miksi ihmiset kärsivät? 

Pysähdyin miettimään tätä asiaa lukiessani ystäväni kirjoittamaa kirjaa. Hän kirjoitti siinä näin:

”Ihmisen kärsimyksellä on kuitenkin myös positiivisia puolia. Kärsimys kasvattaa meissä tunteen syvyyttä. Vain oma kärsimyksemme, josta olemme vapautuneet, antaa meille mahdollisuuden ymmärtää toisten kärsimyksiä, tuntea myötätuntoa heitä kohtaan ja auttaa heitä.”

Tuo on niin totta. Itse en olisi se ihminen joka olen nyt ja tässä ilman riittävää kärsimistä. Vain se sai minut muuttamaan elämäni suuntaa. Vuonna 2006 kun kärsimykseni kupla puhkesi ja egon voima ei riittänyt jatkamaan etenemistä vaan oli kohdattava se tosiasia, että siihen asti kulkemani polku on minulle mahdoton. Pysähdys ja uuden suunnan valinta eivät olisi tapahtuneet ilman kärsimystä. Ja mitä tuo kärsimys onkaan minulle antanut! Elämistä hetkessä, positiivisia tunteita, terveyttä ja hyvinvointia, onnea ja rakkautta. Onhan mukana myös kyyneleitä, epätoivoa ja pelkoa, mutta on tullut myös kokemuksesta syntynyt tieto, miten ne kohdata ja selviytyä niistä.

Oma kärsimyksemme antaa meille mahdollisuuden ymmärtää toista samassa tilanteessa olevaa. Emme täysin voi samaistua toisen elämään ja kokemukseen, mutta riittävästi osoittaaksemme myötätuntoa. Keskustelin toisen ystäväni kanssa miten vaikeaa hänen läheisilleen oli kohdata hänet hänen puolisonsa yllättävän kuoleman jälkeen. Ihminen, joka ei ole kohdannut kuolemaa, ja sitä kautta omaa kuolemanpelkoaan, mielellään kääntää selkänsä kuoleman pelolle eikä voi olla aidosti myötätuntoinen sellaisen kohdanneelle. 

Kehon sairaudet ja niistävät seuraavat kärsimykset esim. kipu, ovat meille mahdollisuus henkiseen kasvuun.

Kivun edessä menemme polvilleen sekä konkreettisesti että henkisesti. Kivun hyväksyminen voi mahdollistaa sen lieventymisen tai jopa kokonaan häviämisen. Täydellinen olemassa olevien asioiden hyväksyminen on yksi suuri kasvun mahdollisuus meille.

Pohdin kärsimystä toiseltakin kantilta. Voisiko ollakin niin, ettei meidän tarvitse ollenkaan kärsiä? Pelkomme ja ajatusmallimme, karmamme, historiamme ja tulevaisuuden odotuksemme synnyttävät meille kärsimystä. Mutta kun elämme läsnäolossa ilman pelkoja ymmärtäen olevamme Rakkaus, emme kärsi. Siis ollessamme luonnollisessa aidossa olotilassamme sinne ei kuulu kärsimys. Tämä ajatus tuntuu mielettömältä. Ja sitä se todennäköisesti onkin, mieletöntä! Miksi ihmeessä kuitenkin ihan itse valitsemme kärsimyksen???

Voisinko valita toisin? Voisitko sinä valita toisin? Kehitynkö, opinko ilman kärsimystä? Mitä mieltä sinä olet?