perjantai 23. toukokuuta 2014

Poniäiti

 Olin alkuviikosta pitkästä aikaa tyttäreni mukana hänen hevosharrastuksessaan. Seuraillessani tallilla menossa olevaa valmennusta ja erään äiti-tytärparin puuhailua tallissa, mieleeni nousivat vahvoina muistot vuosista, jotka vietimme tyttärieni kanssa hevospuuhissa...ne tuoksut, äänet, tuntemukset...

Olen todella iloinen ja onnellinen, että meillä oli nuo yhteiset hetket. Hevosharrastus tasa-arvoisti meitä. Tytöt tiesivät ja osasivat pian enemmän kuin minä; oppimiskapasiteetti ja omaksumiskyky oli heillä paljon parempi kuin minulla. Lähdimme aika samasta osaamistasosta liikkeelle mutta ei mennyt montaa vuotta, kun ero oli huomattava. Kelpasin varusteiden huoltoon ja maastokaveriksi, kisa- ja valmennustilanteissa tyydyin kiltisti (no, melko kiltisti) sivustakatsojan ja huoltojoukkojen rooliin. 

Mutta yhteinen harrastus oli tärkeä asia! Pitkillä maastolenkeillä vuorotellen kummankin tyttären kanssa saimme yhteistä tasavertaista aikaa keskustella tai vaan olla ja nauttia. Oli aikaa, läsnäoloa, kohtaamista. Niillä lääkkeillä pysyin edes jotenkin murrosikäisten asioissa kiinni. Puhumattakaan eläinten terapeuttisista vaikutuksista!

 <3 tosin ponskut ovat olleet suuria opettajiakin <3  Varsinkin ekan ponimme kanssa minä opin paljon voimankäytöstä, kontrollista, ajatuksen voimasta, hengitysrytmistä, kehonkielestä. Ongelmat, jotka heijastuivat kaikille elämäni alueille tulivat näiden vahvojen, rehellisten eläinten kautta ensimmäisenä esille. Asioita, joiden äärellä olen elämässäni askarrellut monet kerran ja tulen askartelemaan :)

Itse olen yläkouluikäisenä päässyt kurkistamaan hevosmaailmaan. 4H-kerhomme aihe yhden talven ajan oli hevoset ja niiden hoito. Vetäjämme oli muutamaa vuotta vanhempi asiaan perehtynyt tyttö. Talven teoriaopiskeluiden jälkeen vuokrasimme Ypäjän hevosopistolta ratsun ja se muutti viikoksi asumaan eräälle tallille 16 km päähän kotoani. Leiriydyimme tallissa ja käytössämme oli myös pari ravuria tallilta. Saimme mielin määrin hoitaa hevosia ja kerhon vetäjä piti meille tunteja. Itse muistan, kun laukkasimme pellolla ja minulla oli sh-ravuri allani ja jos hevosista jotain tiedät, voit uskoa kumpi siinä hommassa vei ;)
Tuonne tallille muuten pyöräilin (!) melko usein sen kesän aikana. Ei paljon jaloissa tuntunut, kun sinne hilpaisi iloisella mielellä.

Tuon kesän jälkeen olin entistä vakuuttuneempi, että haluan puuhata loppuikäni eläinten parissa. Olin kotona oppinut hoitamaan lehmiä, vasikoita, possuja ja sikoja. Kissoja ja koiria meillä oli aina. Niinpä kun tuli aika päättää peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka, olin vahvasti sitä mieltä, että minä menen Ypäjälle hevoshoitokouluun. Äitini oli asiasta toista mieltä. Hänen mielestään minun piti unohtaa moiset hupsutukset ja mennä lukioon. Koska opiskelu oli kiinni vanhempien rahapussista, löysin itseni lukiosta. Tosin äiti sanoi, että lukion jälkeen saan tehdä ihan mitä vaan opiskeluideni ja työn kanssa. Mutta voit kuvitella, että opiskelumotivaatio ei ollut ihan kohdillaan.

Minä en harrastanut mitään yhdessä äitini kanssa. Mutta eipä silloin moni muukaan niin tehnyt, ainakaan maalla. Yhteinen juttu oli työn tekeminen...välillä vapaaehtoisesti ja välillä pakolla...Siinä yhdessä töitä tehdessä (tai ainakin yrittäessä) siirtyi tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Mutta itse en kokenut saaneeni läsnäoloa tai kuuntelua, enemmän kokemuksissa tai ainakin muistikuvissani niistä korostuu suorittaminen, kontrolli ja epävarmuus osaamisesta/suoriutumisesta. Aina olisi voinut tehdä paremmin tai ainakin nopeammin, jotta olisi voinut tarttua seuraavaan työtehtävään.

Monet äidit surevat tänä päivänä, että miten ehtiä kuskaamaan lapsiaan harrastuksesta toiseen ja onnistua koordinoimaan harrastukset, ateriat, kaupassakäynnit ja muut arkipuuhat. Moni vanhempi haluaa tarjota lapselleen elämyksiä, kehittymismahdollisuuksia ehkä nipistää vähän omaakin aikaa viedessään lapsensa ohjattuun harrastustoimintaan. Kaikella on puolensa, mutta minun mielestäni ihmismieli ei ole oleellisesti muuttunut minun lapsuudestani. Lapsi kaipaa edelleen kaikista eniten aikaa ja huomiota vanhemmiltaan! Taannoin nousi muoti-ilmiöksi kännykkäisä ja laatuaika. Mitä on laatuaika? Se on yksinkertaisesti sitä, että olemme läsnä toiselle, sallimme hänelle kaikki tunteet ja tiedostamme tarpeet noiden tunteiden takana. Yksinkertainen resepti,mutta ah! niin vaikea elää läpi tämän päivän vaatimusyhteiskunnassa. 

Nyt kun lasten kesälomat ovat alkamassa pystytkö antamaan lapsellesi sen mitä hän eniten tarvitsee: jakamattoman huomiosi ja tietoisen läsnäolosi?







torstai 15. toukokuuta 2014

Hyvinvointia?

Tänään käymäni keskustelu hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa joidenkin kriteerien mukaisesti asumme, sai minut miettimään hyvinvointia ja sen ilmenemismuotoja äiti-tytärketjussa.
Peilaan asioita täysin omien mielikuvieni ja kokemusteni kautta, jotka ovat saaneet vaikutteita 40-luvulta tähän päivään. Yli 70 vuotta elettyä elämään Suomessa, mitä on muuttunut sitten äitini nuoruudesta omien tyttärieni nuoruuteen?

Äitini lapsuuden ja nuoruuden, hyvin pitkälle aikuisuudenkin määritelmä hyvinvoinnista on ollut varmaankin hyvin selkeä. Muistan myös isäni sanat, jotka hän usein toisti surkeillessani elämääni : kun ei oo vilu, nälkä eikä väsy, niin ihmisen on hyvä olla :) Hyvinvointi muodostui hyvin konkreettisista asioista. On itsenäinen valtakunta, rauha, olet selvinnyt sodasta hengissä, sinulla on katto pään päällä, tyyny mille kallistaa päänsä väsyneenä ja ollessasi nälkäinen saat vatsaasi täytettä.
Tähän kun lisättiin työtä ja opiskelua, niin pystyit nostamaan omaa hyvinvointiasi oleellisesti. Ostamaan polkupyörän, jossain vaiheessa auton, ja sitten vielä vaihtamaan sen uuteen. Kotia laajennettiin, kylmä vesi tuli  ja meni. Itsekin muistan sen kohdan, kun äitini sai automaattipesukoneen. Silloin ei vielä tullut hanasta kuin kylmä vesi ja vessa oli navetan nurkan takana. Mustavalkoinen telkkari oli olohuoneen nurkassa koonnut kyläläisiä meille jo pitkään tuossa kohtaa. Mitä tunteita mahtoi vanhempiemme elämään kuulua, kun rakennettiin uusi koti, jossa oli sisävessa, keskuslämmitys ja suihku? Itse olin kuin taivaassa, nautin uudesta, puhtaasta ja kauniista ympäristöstä. Mutta sama arkihan se  siinäkin talossa jatkui. Työtä oli vain tehtävä entistä enemmän, jotta kasvaneet kustannukset pystyttiin maksamaan, mutta unta ja ruokaa riitti ja oli mieleinen koti. Jotenkuten vanhempani selviytyivät tuosta huimasta elintasonnoususta, joka heidän elämänsä aikana tapahtui.

Entäs minä? Nelikymppiseksi suunta oli selvä: opiskele enemmän, hae vakituinen työpaikka, puoliso, 2 lasta, ok-talo, farmariauto, lemmikit, omat harrastukset, lasten harrastukset, ulkomaanmatkat ym. vastaavat yhteskunnan normielämän jutut. Ihan kaikkeen en suostunut. Ensimmäinen tietoinen protestini oli kun lähdin määräaikaisesta työpaikastani pankista kehittämään pientä satakuntalaista kylää. Toinen protesti oli kun jäin hoitamaan lapsiani kotiin 6 vuoden ajaksi keskellä kiivainta "oman uran luomisaikaa". Kolmas protesti tulikin sitten täydellisen uupumuksen kautta ja henkeä oli vedettävä parisen vuotta ennenkuin läksystä opitut asiat alkoivat kirkastua ja yritystoimintani peruskivet hahmottua. Jouduin näitä kaikkia ratkaisujani miettimään tietysti itseni kanssa, mutta myös "selittelemään" ympäristölleni valtavirrasta poikkeavia valintojani. Hyvinvointiyhteiskunta olisi halunnut minut tiettyyn koulutus - ja uraputkeen ja osittain siinä onnistuikin. Mutta hinta oli maksettava pahoinvointina, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteina. Uni ei tullut, ruoka ei maistunut eikä kaunis koti tuonut onnellisuutta. Hyvinvointivaltion ja kasvuun keskittyneen yhteiskunnan materialistiset arvot eivät tyydyttäneetkään tarpeitani.

Tyttäreni ovat kasvaneet materian ja yltäkylläisyyden maailmassa. Isovanhempien sotamuistot ja heidän yksinkertainen elämänsä on ollut jonkinlaisena löyhänä viitekehyksenä mukana kasvussa. Kumpikin tyttäreni on saanut oman pankkitilin koulun alkaessa. Sinne on maksettu tietty summa kuukaudessa, jonka on saanut käyttää omiin juttuihinsa. Kauppareissuilla ei ole ostettu herkkuja, ei heräteostoksia, vaan on viitattu omaan rahaan ja siihen, että sillä voit ostaa haluamasi. Jossakin vaiheessa äidin ostamat vaatteet eivät määrällisesti riittäneet, mutta omia rahoja sai käyttää vaikka viidennen (tai viidennenkymmenen) äidin mielestä lähes samanlaisen puseron ostamiseen. Kännykkä hankittiin yläasteen alkaessa, mutta sen käyttökulut meni omalta tililtä. Harrastukset maksettiin, mutta elokuvakäynnit oli omia kuluja. Näin yritin opettaa yltäkylläisyyden, valtavien vaatimusten ja vaikeiden valintojen maailmassa kasvavia tyttäriäni ymmärtämään rahan merkitystä ja tekemään valintoja. Tv:n katselua ja myöhemmin tietokoneen käyttöä rajoitettiin ja valvottiin. Muutama katkera keskustelu vuosien mittaan käytiin muun muassa kiellostani katsoa Salkkareita....mutta viimeksi eilen sain positiivista palautetta siitä, miten tuo kielto näkyy tyttäreni tämän hetkisessä elämässä <3 eivät ole kumpikaan tv:n orjia eivätkä ole oppineet ihmissuhdetaitojaan saippuasarjojen todellisuudesta.

Mutta miten he suhtautuvat hyvinvointiin? Onko hyvinvointia hienompi koti, kalliimmat vaatteet, isompi auto, hyväpalkkainen ura? Onko hyvinvointia itsenäinen Suomi? Se, että saa nukkua yönsä rauhassa ja nälkä tulee tyydytetyksi? Vai onko hyvinvointia tulla kohdatuksi, kuulluksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on? Omana täysin yksilöllisenä, omia valintojaan tehneenä ainutlaatuisena Ihmisenä? Vai tätä kaikkea ja vielä paljon muuta?

Uskon, että äitini nuoruudessa oli paljon helpompi olla hyväksytty, kunhan vain teki työnsä ja käyttäytyi sisäsiististi. En tiedä, mutta näin ajattelen ehkä olleen. Vaihtoehtoja oli paljon vähemmän ja ihmiset tunsivat tyytyväisyyttä perustarpeiden täyttymisestä. Minun nuoruudessani oli jo enemmän vaihtoehtoja. Jos vanhempieni sukupolvi liikuskeli Suomen alueella poimien sieltä kasvua ja muutosta, minun nuoruudessani oli hieno juttu matkustaa Tukholmaan, Kanariansaarille, joku tosi onnekas pääsi Amerikkaan asti. 

Omat tyttäreni elävät täysin globaalissa yhteiskunnassa. Toinen heistä päätti lähteä vaihto-oppilaaksi ja kohde valikoitui toiselle puolelle maapalloa, koska kauemmaksi ei päässyt...Valinnanpaikkoja ja - mahdollisuuksia on aivan mielettömästi. Valinnat alkavat jo ennen syntymää ja jatkuvat koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Elämä sirpaloituu, yksilön valinnat nousevat yhä tärkeämpään rooliin, vapaus on suuri, mutta myös vastuu valinnoista on suuri. Monesti itsekin äitinä olen sortunut ohjeeseen, että valitse niin, ettet sulje liikaa liian isoja asioita ulkopuolelle. Uskoakseni mahdoton tehtävä! Epävarmuus oikeista valinnoista, mahdollisuuksien rajaton määrä luovat todella isot paineet nuorille. Jos et jaksa/kykene/halua edetä normien mukaisesti, sinut pudotetaan julmasti pelistä pois. Ja siinä kohtaa tämä meidän ns. hyvinvointiyhteiskunta testataan. Ihmisen auttamiseen käytettäviä resursseja leikataan kokoajan, menetelmät eivät kehity ihmisen kehityksen tahdissa ja henkinen pahoinvointi lisääntyy materialistisen hyvinvoinnin jakautumisen epätasaisuuden kasvaessa.

Mutta onneksi olen näkemässä muutosta tässä asiassa ja aivan oikeasti odotan todella mielenkiinnolla mihin maailma on muuttumassa seuraavan 10 vuoden aikana. Merkkejä on jo ilmassa ja tämän päivän nuoret tulevat luomaan oman hyvinvointinsa taas aivan uusista elementeistä verrattuna minuun.

Miten sinä näet tämän asian? Mitkä asiat tuovat nyt hyvinvointia sinun elämääsi? Mitkä asiat tuovat sitä 10 vuoden kuluttua?


lauantai 10. toukokuuta 2014

Kontrollia vai rakkautta?

Kollektiivinen tietoisuus alkoi nostamaan jo eilen illalla mulle seuraavaksi teemaksi äidin ohjailua tyttären elämässä. Aamulla katsoin mitä astrologisella taivaalla on tapahtumassa: Aurinko oppositio Saturnus, rajoitusten planeetta...Hidasta elämää -blogissa Sanna pohti kontrollia...sellaista asiaa kuin "sattuma" ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa :)

Kontrollin tarve on ihmiselle ilmeisesti hyvin sisäsyntyinen tarve. Ja äitiys moninkertaistaa usein tuon tarpeen. Kerroinkin jo esikoistyttäreni syntymän yhteydessä minut yllättäneen suojeluntarpeen voimakkuudesta. Tuo suojeluntarve taisi vaan jossakin kohtaa tulla esiin kontrolloimisen tarpeena, nöyrä anteeksipyyntö tyttäriltäni on paikallaan :(

Miten kontrolli näkyi omassa lapsuudessani? Olen saanut viettää maatilalla luonnon keskellä hyvin vapaata elämää. Metsä, niityt, kalliot ja ojat tulivat tutuiksi oleskellessani paljon luonnossa lapsena. Muistan varsinkin hetkiä, kun heittäydyin kesäaurinkoon puun alle selälleni katselemaan pilviä ja ihmettelemään maailmanmenoa. Tuohon mielikuvaan liittyy myös äitini huutelut pihamaalta...Tiesin, että hän kaipasi minua avuksi, mutta annoin huutelun haihtua kesätuuleen. Usein seikkailin retkilläni niin kauan, että nälkä ajoi minut kotiin. Mutta osasin kyllä halutessani ovelasti ajoittaa sisällä käyntini niin, että äiti varmasti oli poissa ja niin tankkasin nopeasti ja häivyin jälleen retkilleni :) Useimmiten äiti sai minut työhön aamulla, kun olin vielä nukkumassa ja hän ei päästänyt minua silmistään ennen työnjakoa. Motivaatio työn suorittamiseen oli hyvä, kun sen jälkeen tiesi taas vapauden koittavan!

Toinen vahva muisto on, kun huomasin kavereillani olevan kotiintuloajat. Minulla ei ollut ja kysyinkin vanhemmiltani asiasta. He olivat sitä mieltä, että tälläistä ei tarvita, pitää ymmärtää itse tulla kotiin oikeaan aikaan. Haa! Tämähän oli minulle haaste! Miten myöhään voin tulla ennen kuin kukaan huomaa tai huomauttaa asiasta. Nuorempana asiaan tuli tenkkapoo, koska kotini oli 2 kilsan yksityistien päässä. Tien varrella ei muuta asutusta ollut ja pimeän laskeuduttua matka oli melko pelottava...Varsinkin jos kavereiden kanssa oltiin innostuttu kertomaan kummitusjuttuja ;) muutaman kerran piti soittaa kotiin ja sanoa jäävänsä yöksi kaverille...Meillä ei kuljetettu kylille eikä harrastuksiin, jos jonnekin lähdit, sait itse myös takaisin suoriutua. Siinä kohtaa kun matkani ulottuivat naapuritaloja kauemmas lähiseudulla kulmille missä muutkin notkuivat, alkoi tämän kotiintulo"säännön" testaus tosimielellä. Venytin kotiintulon hetkeä yhä myöhemmäksi (tai siis aikaisemmaksi aamuun) ja huomasin rajan äidilläni kulkevan aamunavetalle menossa. Jos en ollut kotona ennen hänen navetalle lähtöään, tuli noottia. Vaikka uhmasin ja hain rajojani, tein sen rakkauden pyyntönä. Minusta tuntui, ettei minusta välitetä, minua ei rakasteta, kun sain niin paljon vapautta verrattuna kavereihini. Se synnytti myös turvattomuuden tunnetta. Ristiriitaa ja hämmennystä lisäsi myös positiiviset kokemukseni vapaudesta.

Kokemukseni vapaudesta, kontrollista, rakkaudettomuudesta ja turvattomuudesta heijastui suoraan omaan käytökseeni äitinä. Minä ainakin rakastan lapsiani => pidän rajat  => kontrolloin. Metsään mentiin taas niin, että raikui...


Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. Jos kontrolloi, ei voi rakastaa. Jos pelkää, ei voi olla vapaa. Näin hienosti kiteytti Sanna Hidasta elämää-blogissa. Minulla nämä asiat sekoittuivat ja kietoutuivat melkoiseksi vyyhdiksi, josta pystyin ravistautumaan irti vasta tyttäreni tuotua asian hyvin totuudellisesti esiin ja laittamalla peliin riittävän kovat panokset. Siinä kohdassa oivalsin, että saadakseni pitää tyttäreni elämässäni, minun on päästettävä irti kaikesta kontrollista ja opeteltava osoittamaan rakkautta oikealla tavalla. Helpotus oli molemmin puolinen, kun pystyin päästämään kontrollista irti. Jonkin verran toki jouduimme asiaa harjoittelemaan. Minä saatoin helposti palata takaisin vanhaan ja hänen oli opittava elämään ilman "takavarmistusta".

Olin siis oppinut. että rajat eivät ole rakkautta. Rakkaudessa on kyse jostain enemmästä, vallan muusta. Olen viljellyt ahkerasti ääneenkin hyvää lastenkasvatusohjetta "Rajat ovat rakkautta". Mutta nyt olen valmis luopumaan tuosta kasvatusmetodista ja miettimään uudelleen mitä ja mikä on rakkautta. Mutta se on aihe johon palaan <3 joka hetki...

torstai 8. toukokuuta 2014

Äidinkieli

Olen kuullut sanottavan, että naiset ovat kovia puhumaan....mmm...myönnän itse kuuluvani siihen joukkoon, jolle suurin haaste on olla hiljaa ja kuunnella :)

Karjalaisuus näkyi, tai siis kuului lapsuudenkodissani. Suvun kokoontuessa käyttäytymissääntö oli se, että sitä kuunneltiin, joka kovimmalla äänellä puhui. Isäni ei ollut niin kova puhumaan, mutta omasi todella hyvän huumorintajun, joka ilmeni taitavana sanankäyttönä. Mitä siis syntyy kun yhdistetään karjalainen suulaus ja varsinaissuomalainen sanataiteilija? Tämän kysymyksen voisin esittää sinulle, joka tätä luet ja tunnet minut ;)
(Kuvailevin ilmaisu, joka itselleni spontaanisti tuli mieleen, ei ole julkaisukelpoinen.)
Lapsena ja nuorena muistan olleeni ujo ja hiljainen. Onkohan oikea muistikuva? Aloin löytämään itsevarmuuttani vasta liki kolmekymppisenä ja sanainen arkkuni alkoi avautua. Tähän joku voisi kommentoida, eikä sen jälkeen ole sulkeutunut....

Puhe ja murteet ovat aina minua kiinnostaneet. Äitini puhui karjalan murretta loppuun asti. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Tuotha sie piiraita kaupasta?" Isäni taas puhui Loimaan seudun murretta, joka on sekoitus turkulaista ja tamperelaista murreperhettä ja siitä tuli ympäristön välityksellä myös minun murteeni. Eli en siis oikeastaan puhunutkaan "äidinkieltä". Olen ollut altistettuna monelle eri murteelle ja helposti omaksunut omaan puhetyyliini vaikutteita myös useita kertoja vaihtuneiden asuinpaikkojen murteista. Tein joitakin vuosia puhelinneuvontaa ja ihmettelin alkuaikoina miten joidenkin ongelmasta sain helposti kiinni ja joskus se taas kesti pidempään. Sitten keksin, että se johtui murteesta; jos soittaja oli kotiseutuni suunnilta, ymmärsin rivien välitkin ja osasin kysyä oikeita asioita. Oudommilta murrealueilta tulevat soitot eivät avautuneet niin helposti, koska en ymmärtänyt hienoisia sävyeroja.

Muistan myös jo lapsena ihmetelleeni äidille, että miksei Anna-täti kehtaa lakaista rappuja? Eihän siinä nyt mitään hävettävää ole....ai, hän tarkoittikin viitsimistä. Entäs sitten kun omat tyttäreni aloittivat savon muan murteella pyytämään voeta ja maetoo...lyhyen turun murteen intensiivikurssin jälkeen he saivat kasteensa etelä-pohojammaan murteeseen. Joskus äitee joutu tyttäriltään kysymään mitä nämä tarkoittivat puhuessaan kummallisista asioista kuten pultuista, rasoista ja lestoista. Ei taida minunkaan tyttäreni puhua äitinsä kieltä.
Hämeessä syntynyt, stadissa opiskeleva varsinais-suomalaisten vanhempien tytär on asemoitunut koulussaan etelä-pohjalaiseksi.

Kommunikointi on asia, joka minua kovasti kiinnostaa, onhan se yksi elämänpolkuni suurista kivistä, johon olen kerta toisensa jälkeen kaatunut rähmälleni. Sammakot ovat hyppineet, sanotut sanat loukanneet toista, oma viesti jäänyt menemättä perille. Toinen on voinut muistaa lausumani sanat 20 vuotta, minun unohdettua ne saman tien. Paras (tai pahin) tilanne on ollut, kun minulle on pidetty vuosi mykkäkoulua minun edes huomaamatta sitä. Samassa ihmissuhteessa tosin on myös toinen "kuullut" vuorosanani vuoden ajan vaikka en niitä ole sanonutkaan. Eli vuorovaikutus ei ole ihan kohilleen napsahtanut, vai mitä.

Puheella on suuri vaikutus ja sillä on valtaa.

Tänä keväänä olen ensimmäisen kerran kuullut termin väkivallaton vuorovaikutus eli non-violent communication (NVC). Ensimmäisen kosketuksen siihen sain LifeCoach-koulutuksessani Jyväskylän kesäyliopistossa. Mahtava kommunikaatiotaituri Hanna johdatti meidät kahden pitkän kurssipäivän aikana NVC:n perusteisiin. Ja tuolla matkalla tapahtui perusteellinen muutos sisäisessä maailmassani! Olin kerrasta vakuuttunut NVC:n toimivuudesta. Kokemus siitä, miten tulin kuulluksi ja kohdatuksi täysin omana itsenäni vailla mitään rooleja oli hämmentävän hiljaisuuden ja rauhan mukanaan tuova kokemus.

Ajaessani kotiinpäin kurssiviikonlopun jälkeen soitin tyttärelleni. Olimme puhuneet häntä huolestuttavasta asiasta muutaman minuutin, kun hän reagoi melko kiivaasti minuun sanoen: Äiti, miksi puhut noin kummallisesti?! JEE! Olin onnistunut muuttamaan vuorovaikutustani! En ottanut vastuuta hänen tunnetilastaan vaan empaattisesti heijastin sen hänelle takaisin tiedostaen tunteen ja etsien täyttymätöntä tarvetta sen taustalla. Se olikin hänestä ärsyttävää, kun tuttu kommunikaatiopallottelu ei toiminut totutulla tavalla :)

Toinen loistava tilanne oli, kun kysyin " Mitä sinulle kuuluu?". Vastaus oli "Ihan hyvää". Tämän jälkeen aloin innoissani kertomaan omia kuulumisiani, kunnes tämä ihana valveutunut tyttäreni totesi minulle: "Äiti, miksi kysyt mitä minulle kuuluu, kun vain halusit kertoa omista kuulumisistasi? Miksi et kysynyt haluanko kuulla mitä sinulle kuuluu?" Mykistyin tästä loistavasta lahjakkuudesta millä hän tulkitsi juuri oikealla tavalla ajatukseni kysymyksen taustalla... Minulla on mitä mainion sparraaja NVC:hen! Jatkan NVC-opintojani Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja-koulutuksen merkeissä syksyllä Tampereella. Eli varmasti tähän aiheeseen palataan!

Tämä osoittaa miten tärkeä rooli kommunikoinnilla, vuorovaikutuksella, on koko elämässämme, sen kaikissa tilanteissa, kaikilla osa-alueilla. Vielä kun tähän lisää sen tiedon, että puhuttu puhe on vain murto-osa kommunikoinnistamme...se kehon kieli kun kertoo lahjomatonta totuuttaan koko ajan jo ennenkuin olemme edes suutamme avanneet. Mielestäni omien vuorovaikutustaitojen kehittämisellä saamme oman elämämme laatua parannettua kaikista nopeiten. Ja kuunteleminen, kuinka paljon tärkeämpi taito se on kuin puhuminen <3

Olen päässyt uudessa kieliopissa A:han ja harjoittelu jatkuu isolla innolla kuin Jukolan veljeksillä!



tiistai 6. toukokuuta 2014

Puuttuvia lenkkejä

Vielä joitakin näyttelijöitä äitien ja tyttärien ketjusta on tarkemmin esittelemättä. Oma äitini ja muut esiäitini. Tämä ei olekaan niin helppo juttu...faktatietoja minulla on verraten vähän, ainoastaan omasta äidistäni, mutta tunteita paljonkin...

Äitini syntyi helmikuussa 1927 Kurkijoella, Karjalassa. Miten hänen ensimmäiset elinvuotensa ovat sujuneet suuren perheen loppupään lapsena, siitä minulla ei juurikaan ole tietoa. Mutta varmasti jo varhaiset vuodet ovat pitäneet sisällään työtä, työtä ja työtä. Kouluja ei paljon käyty, ainakaan tyttöjen koulutukseen ei panostettu. Ja kaikkihan tiedämme mitä Suomen historia on tuonut nuoren tytön elämään....Äitini muutaman vuoden vanhemmat siskot toimivat lottina, äitini oli nuori pikkulotaksikin, mutta isosiskojensa myötä sekin tuli tutuksi ja myös venäläiset sotilaat. Sota, evakkomatkat, muutot ovat äitini vaiettua historiaa. Ainoa mitä hän minulle kertoi on, ettei halua lähteä vierailemaan kotikyläänsä vaan mieluummin muistaa lapsuudenkodin ja ympäristön sellaisena kuin se hänen muistoissaan on.

Erinäisten muuttojen ja kiemuroiden kautta hän saapui perheineen Alastarolle. Iloinen, kaunis, nauravainen tyttö kiinnitti paikallisen maanviljelijän pojan huomion. Pojan 2 veljeä ja 1sisko olivat jääneet rintamalle ja hän oli vanhempiensa toivomuksesta jäänyt viljelemään kotitilaa ja haudannut omat haaveensa sotilasurasta. Morsiankin oli katsottuna naapuritilan tytöstä. Mutta äitini muutti suunnitelmat ja varsinaissuomalainen pientila saikin miniän karjalaistytöstä. Asetelma on varmasti ollut hyvin vaikea varsinkin anopin ja miniän osalta. Sen äitini sai tuntea nahoissaan anoppinsa kuolemaan asti. Minä en ole ehtinyt näkemään ketään isovanhemmistani elossa.

Äitini varjeli karjalaista kulttuuriaan vahvasti viimeisiin sanoihinsa asti. Joka lauantai leivottiin piiraat ja ne nautittiin karjalanpaistin kanssa. Tiivis yhteydenpito sisarusten välillä säilytti murteen ja karjalainen vieraanvaraisuus kokosi sisarukset perheineen usein koolle. Lapsuudenkodissani riitti puhetta, menoa ja vilskettä. Äitini oli oppinut myös riuskaan työntekoon: vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas -periaate tuli tutuksi. Isäni osasi nauttia joutilaisuudesta, lukemisesta ja luonnosta. Tämä aiheuttikin usein ristiriitaa ja äidin tulinen temperamentti pisti niin isän kuin meidät lapsetkin tekemään. Työtä tehtiin eikä turhia kiitelty. Usein työn olisi voinut tehdä äitini mielestä paremmin ja nopeammin. Itse hän ahkeroi aamuvarhaisesta iltamyöhään tehden montaa asiaa samanaikaisesti. Sunnuntaisin hän saattoi istua keinuttelemassa kuunnellen tanssimusiikkia radiosta ja kutoi. 

Äitini ei juurikaan näyttänyt positiivisia tunteitaan, mutta negatiiviset eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Lapsuuteni äänimaailmasta muistan parhaiten aamunavetalta sisään kantautuneet äänet. Harjan sihaukset märällä betonilla, isälle suunnatut komennot, ämpärien kolinat. Tiesin äidin tunnetilan täysin tuon äänimaailman perusteella. 

Olen monesti miettinyt äitini elämän kokemuksia, hänen kuvaansa maailmasta, sisäistä pahaa oloa ja tuskaa, joka hänestä huokui. Mutta oli myös se häivähdys iloisesta ja seurallisesta karjalaistytöstä, joka joskus juhlatilanteissa oli aistittavissa. Elämä tuntui vain usein näyttävän kovan ja harmaan puolen itsestään hänelle.

Mitä äitini opetti minulle? Käytännön neuvoista muistan ohjeet, jotka sain tansseja varten: parketilla mies vie, älä istu vaan seiso, etteivät peljästy pituuttasi ja vain juovuksissa oleville voi antaa rukkaset. No, ei vallan huonot ohjeet, niitä noudatan tänäkin päivänä tansseissa käydessäni :)

Kaksi kertaa muistan saaneeni äidiltä positiivista palautetta. Niistä toisen kuulin vahingossa, kun hän puhui jollekin kylässäolijalle, että Minnasta hän ei ole huolissaan, tämä osaa kyllä huolehtia itsestään. Olin silloin yläasteikäinen. Saman asian oli todennut kansakoulun opettajani äidin kysyessä miten kouluni on lähtenyt sujumaan. Opettaja oli tosin vielä lisännyt, että olen melko kovakourainen luokkatoveteitani kohtaan...no, kahden isoveljen kanssa kasvaessa oppii pitämään puolensa sekä sanan säilällä että nyrkeillä. Toinen positiivinen palaute tuli äidin viimeisinä elinvuosina yhden puhelinkeskustelun lopuksi, hänen sanoessaan, että "siusta ois pitänt tulla psykolooki, ku ossaat niin hyvin puhhuu".

Nyt alkaa hahmottumaan kolme sukupolvea naisia. Polku vie eteenpäin.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Matkoja, muuttoja, muutoksia...

Ensimmäinen vuoteni äitinä kului nopeasti! Muistan ajasta hyvin kaksi asiaa: imuroin koko kodin lähes päivittäin ja "Kauniit ja rohkeat" alkoi telkkarista...kotiäitiyskö kliseistä? No, molemmat asiat jäivät päivärutiineistani pois melko nopeasti...heh...eivätkä ole takaisin tulleet :)

Nautin olostani ja elämästäni äitinä suunnattomasti. Jokainen päivä oli täynnä ihmeitä, jotka ikuistettiin kuviin ja vauvakirjaan, raportoitiin innolla kaikille, jotka vähänkin jaksoivat esittää kiinnostuneita.Onneksi ympärilläni oli ihania äitejä samassa tilanteessa! Silloin jo vauvan kanssa harrastaminen oli must-juttu: vauvauintia, muskaria, kerhoa...Vauvan kasvun seuraaminen oli kiehtovaa ja mukaansatempaavaa.

Samaan aikaan minulla heräsi kiinnostus omaan lapsuuteeni ja siihen liittyviin muistoihin....
Vauvakirja, kyllä, valokuvia, kyllä, tarinoita, kyllä. Mutta vauvakirjan sivuilta ei montaa merkintää löytynyt, valokuviakin oli säästynyt vain muutama harva yksilö. Tarinoita oli joitakin ja nyt ne alkoivat avautua itselle aivan uudesta perspektiivistä. Ensimmäinen suuri muutos elämässäni tapahtui kun olin yksivuotias. Olin jo silloin toimelias ja tutkivalla asenteella elämän kohtaava juuri jaloilleni pungertanut lapsi. Äidin ja myös koko muun perheen kiireinen kesäsesonki sokerijuurikasviljelmällä, navetalla, sikalassa, heinänkorjuussa, marjojen säilömisessä oli alkamassa. Äitini pyysi Helsingissä asuvaa sisartaan, jolla oli pitkä kesäloma siivoojan työstään yliopistolla, ottamaan minut luokseen kesän ajaksi, koska hän koki sen turvallisuuteni vuoksi tärkeäksi (isoveljeni oli pienenä pudonnut kaivoomme ja lähes hukkunut). Näin tehtiinkin ja minä lähdin elämäni ensimmäiselle pitkälle matkalle.

Olin tuon kertomuksen kuullut monesti ja ollut siitä tietoinen. Mutta kun nyt elin arkeani oman lähes saman ikäisen tyttäreni kanssa, tajusin vasta miten suuri muutos tuon kesän on täytynyt olla minulle! Miten olen yksivuotiaana käsitellyt noin pitkää eroa perheestä, kodista, kaikesta tutusta? Olin tätini kertoman mukaan hyvin kiltti ja hiljainen lapsi katsellen totisilla silmillä häntä hiljaa flanellisen uniriepuni ja suussa olevan peukalon takaa. Muistikuvia minulla ei ole tuosta ajasta, tunnelukkoja ja kehotuntemuksia varmasti! Olin kohdannut ison menetyksen tunteen vailla ymmärrystä käsitellä ja työstää asiaa.

Mitä tapahtui oman tyttäreni elämässä kesällä kun hän oli yksivuotias? Minun äitiyslomani oli päättynyt, otimme ihanan Pia-tytön kotiimme häntä hoitamaan ja palasin töihin. Mutta vain hetkeksi, sillä lasteni isä sai uuden työn ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Samaan aikaan päätimme myös, että toinen lapsi saa tulla perheeseemme. Esikoistyttäreni kohtasi saman kevään ja kesän aikana eron äidistä, uuden hoitajan, muuton uudelle paikkakunnalle, uuteen kotiin. Kakun koristuksena vielä minun nopeasti alkuunlähtenyt raskauteni, joka sekin alkoi hyvin pahoinvointisissa merkeissä kuten ensimmäinenkin.

Muutettuamme uuteen kotiin iso aika minun päivästäni kului sohvalla maaten, vieressä jaffapullo ja kuivaa leipää, ne kun olivat ainoat, jotka jotenkin sisällä pysyivät. Vessan kaakelit ja saumalaastit tulivat myös hyvin tutuiksi. Pahoinvointini ei ole kummankaan raskauden aikana ollut pelkästään aamupahoinvointia muutaman viikon tai kuukauden ajan, vaan jatkuvaa kokopäiväistä raskauden alkamisesta tuonne 6. kuukaudelle. Paino putosi raskauden edetessä, mutta ilman sairaalaa päästiin eteenpäin. Esikoiselleni aika on näyttäytynyt varmasti hiljaisena ja yksinäisenä. Äiti makaa sohvalla, isää odotetaan kotiin pelastamaan tilanne, kesän, pahoinvoinnin ja uuden paikkakunnan vuoksi ollaan omalla porukalla hissukseen kotona.

Toimeliaamman talven jälkeen heti 2-vuotissyntymäpäivän jälkeen tyttärestäni tulee isosisko pikkusiskolleen...äitien ja tyttärien ketjussa lenkit lisääntyvät.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Tarina alkaa

Minusta tuli tytär toukokuisena sunnuntaina 1963. Synnyin maataloon perheen 5. lapseksi. Minulla oli 2 isosiskoa ja 2 isoveljeä. Äitini oli väsynyt raskaasta maataloustyöstä, perheen ja eläinten hoidosta niukalla toimeentulolla. Todennäköisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa raskaaksitulon jälkeen oli "voi ei, taas lisää työtä..."

Kun synnyin ja sukupuoleni paljastui, äitini oli todennut, että olisi edes ollut poika, niin olisi saatu työmies taloon. Äiti minusta tuli aprillipäivänä 1993. Minun ensimmäinen ajatukseni oli raskaaksitulon jälkeen "Ihanaa! Onnistuin!" Syntymäpäivän sarastaessa heräsin lapsivesien menoon, aloin rauhassa nauttimaan teetä ja korppuja sekä lukemaan Aamulehteä. Näin kuolinilmoituksen lehdessä ja tiesin, että lapsi syntyy tänään, se on tyttö ja nimeksi tulee Anna Vilhelmiina. Kätilökin hämmästyi synnytyksen loppumetreillä varmuuttani lapsen sukupuolesta ja nimestä. 

Näin tyttärestä tuli tyttären äiti ja tarina voi alkaa.

Ensimmäinen asia äitinä oli yllätys, että oikeasti olen vastuussa pienestä täysin avuttomasta ihmisenalusta 24/7. Sitouduin heti asiaan joka solullani. Pidin vauvansängyn reunasta kiinni ja olin täysvalmiudessa koko ajan. En nukkunut, olin ylivirittyneessä tilassa ja pelkäsin, että jos minulle tapahtuu jotain, lapseni jää vaille hoivaa. Kului toista viikkoa ennenkuin sain vakuutettua itseni, että lapsella on myös isä, joka hoivaa ja suojelee. Onneksi synnytysosastolla kävi "moka" ja navan hoitaminen opetettiin vain isälle, ei minulle. Näin hänkin sai edes vähän tilaa isyydelleen.

Miten alkoi oma elämän taipaleeni? Äitini ei kovinkaan paljoa jaksanut eikä ehtinyt hyvinvointiini keskittyä. Elämäni alkutaipaleesta huolehti 11 vuotias sisareni, joka hoivaamishaluisena raputyttönä iloitsi saadessaan pikkusisaruksen hoidettavakseen. Äitini ei imettänyt eikä ilmeisesti muutenkaan osallistunut hoitooni tai pitänyt minua sylissä. Regressioterapiassa olen palannut varhaisimpiin muistoihini ja saanut muiston ajatuksesta, jonka kanssa olen syntynyt: Kukaan ei minusta täällä huolta pidä, minun on itse itsestäni huolehdittava.

Se, että itse koin jääneeni vaille äidin hoivaa ja huomiota, kääntyi omassa äitiydessäni tarpeeksi sitoutua oman lapseni hoivaamiseen täysillä. Aivan tuttu malli minulle ratkaista monta muutakin asiaa elämässäni; jos joku ei ole toiminut omassa kokemusmaailmassani suhteessa äitiini, olen pyrkinyt tekemään sen päinvastoin omassa elämässäni. Ja voit arvata, että kovin hyvin ei asiat ole menneet :) Kahden ääripään välillä kun löytyy se kuuluisa kultainen keskitie...