Unelmamatka

Hymy nousi huulille lukiessani edellisen kirjoitukseni. Rähmälleen kaatuminen, ylösnouseminen, polvien ja nenän pyyhkiminen ja matkan jatkuminen...Juuri nyt tuntuu, että eilinen myrskytuuli antoi sellaiset siivet, että satasen aidat meni kuin sileällä ois juossu!

Kun jaksaa uskoa unelmaansa, kun näkee sydämensä silmin jotain uutta ja tekee asioita halusta auttaa toisia eli viime kädessä itseään, saa aina välillä elää myös hetkiä, jolloin matka taittuu keveästi, kuin siivillä. Eilen oli sellainen päivä. Tai oikeastaan näitä päiviä on ollut monta viime aikoina. No okei, uskallan sanoa ääneen: Elän parasta aikaa elämässäni juuri nyt! Tunnen sydämessäni iloisen sykkeen, onnellisen hyrinän....Unelmani elää ja voimistuu. Se ottaa askeleitaan kohti toteutumistaan. Ihme juttu tämäkin. Miksi on niin vaikeaa ja pelottavaa iloita elämästä? Tunnustaa, että on onnellinen? Onko minun iloni ja onneni pois sinun tai kenenkään muun ilosta ja onnesta? No, ei taatusti ole.

Viime vuoden marraskuu, sateinen Lontoo. Sydän täynnä rakkautta, uskoa ja toivoa. Rakkautta elämää kohtaan. Uskoa omiin mahdollisuuksiin tehdä elämästään hyvä. Toivo paremmasta maailmasta. Tiesin pystyväni parempaan kun vain uskallan. Olin selittänyt itselleni varovaisuuttani elämässä historiallani. Muistot loppuunpalamisesta, voimien ehtymisestä olivat tehneet minusta varovaisen. Eli pelokkaan. Menneisyyden kokemukset heijastivat odotuksen tulevaisuudesta pelon viittaan puettuna.

Kirjasin ylös tuolloin marraskuun 2013 alkupäivinä Unelmani paikasta, joka kokoaa ihmisiä yhteen.
Voi miten tuo ajatus sai elämän virtaamaan, tuntui kuin käsijarru olisi vihdoin päästetty vapaaksi.
Tuosta hetkestä tähän päivään olen tehnyt matkaa. Aina en ole nähnyt mutkan taakse, välillä on pitänyt pysähtyä keräämään voimia. Mutta matka on jatkunut. Perillä en ole vieläkään, mutta yksi iso asia on tapahtunut!

En tee enää matkaani yksin!

Olen saanut rinnalleni toisia samanhenkisiä kulkijoita. Kun jaamme saman unelman ja kuljemme yhtä matkaa kohti samaa päämäärään, matkan teko on mukavampaa, kevyempää ja helpompaa. Unelman yksivuotispäivän aikoihin julkaisimme sivut, joilla kerromme unelmastamme jo ihan konkreettisin sanankääntein ja keräämme lisää kanssakulkijoita. Heitä on löytynyt jo useita ja kutsu kiirii eteenpäin tavoittaen yhä uusia ihmisiä. Kiitos Sinulle, että olet olemassa! Kiitos, että olet jakamassa matkaani!

Tästä on hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Yhteistyössä on voimaa! Liity mukaan!

Ylösnouseminen

Jokainen meistä on kohdannut elämässään hetkiä, jolloin on löytänyt itsensä polvillaan, jopa rähmällään , elämän edessä. Kaikki ei mene aina niinkuin haluaisi ja toivoisi. Meidät kampittaa sairaus, tapaturma, ihmissuhdeongelma, oma pelko. Jokaisella meistä on omat heikot hetkensä ja kohtansa. Meille muodostuu hyvin varhaisina vuosina toimintamalleja, joiden avulla ratkaisemme nuo kaatumisemme.

Minä olen löytänyt itsetutkiskelun avulla oman toimintamallini elämän tiukoissa paikoissa. Minun selviytymistapani on jähmettyminen. Kun ei liiku, ei tee vääriä ratkaisuja. Sinun kehittämäsi malli voi olla vaikka vimmattu tekeminen tai jotain aivan muuta. Meillä jokaisella on oma yksilöllinen ratkaisu pelko- ja stressitilanteissa. Itse olen hyötynyt mallini tunnistamisesta. Eli tiedän milloin ja miten toimin. Joskus pystyn reagoimaan tietoisesti toisella tavalla, toisinaan tajuan vasta paljon jälkeenpäin olleeni suojelumoodi päällä.

Olen oppinut myös olemaan armollinen itseäni kohtaan. Löytäessäni itseni rähmällään elämän edessä en ala itse itseäni rankaisemaan lisää, vaan tunnistan tunteeni ja sen takana olevan täyttymättömän tarpeen. Kuivaan silmät, niistän nenän ja rakastan itseäni, annan itselleni anteeksi. Mitä hyötyisin jos siinä tilanteessa vielä ruoskisin ja rankaisisin itseäni lisää? Haluan, että tulen hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Kenestä hyväksyminen alkaa? Kuka on minulle tärkein ihminen, jonka toivon minut hyväksyvän aina ja ehdoitta? Minä itse tietysti! Aina paikalla oleva, armottoman tarkkasilmäinen tuomari. Minä itse itselleni.

Kuinka paljon olenkaan elämäni aikana arvostellut, moittinut ja rankaissut itseäni...ja miten paljon tuloksekkaampaa olisi ollut käyttää sekin energia ylösnousemiseen ja matkan jatkamiseen?!

Vaikka hyvin tiedän tämän, vielä nykyäänkin tämä malli pääsee välillä yllättämään täysin. Stressitilanteissa itselleni tyypillinen käyttäytyminen vaanii aivan vieressä odottaen hetkeä jolloin pääsee ohjaksiin mestaroimaan.

Ei ole merkitystä kuinka usein kaadun rähmälleni. Ei ole merkitystä sinunkaan kaatumisillasi. Merkitystä on vain sillä, että nousemme ja jatkamme matkaamme anteeksiantoa ja kiitollisuutta tuntien. Kerta toisensa perään. Ja mikä sen suurempi rikkaus on kuin tietää, että vierellä on ihmisiä, jotka ojentavat auttavan kätensä juuri silloin ❤️

Kirjoitan tämän nyt kun olen omilla jaloillani pystyssä muistaakseni tämän, kun seuraavan kerran kerään voimiani noustakseni pystyyn. Kirjoitan tämän kiittääkseni Sinua, joka olet jossain kompurointini kohdassa ojentanut auttavan kätesi, tarjonnut lohdutusta ja kannustusta. Kiitos Ystävä!

Luomisvoima

Uuden luominen on elämän perusta. Mikä on uutta? Voiko oikeasti luoda mitään uutta? Eikö kaikki ole jo olemassa?  Mitä on luominen?

Olen viime ajat viettänyt tiiviisti prosessissa. Etsimässä aineksia, sekoittelemassa ja makustelemassa.

Prosessissa on monia vaiheita. Ensimmäinen ja tärkein on nähdä visio lopputuloksesta. Se asia, kokonaisuus, juttu, luomus, mitä kohti aloitan matkani. Kuten leipomisessa, ensin päätän mitä olen leipomassa. Visio. Päämäärä. Maali.

Tuo visio antaa minulle suunnan. Se antaa minulle motivaation, innostuksen. Se antaa suuntaviivoja mistä aineksista alan lopputulosta kokoamaan. Aineksia, jotka ovat jo olemassa. Raaka-aineita, jotka ovat kaikkien käytettävissä sellaisinaan. 

Se, miten kukin meistä käyttää kaikkea ympärillämme olevaa raaka-ainetta, on luomista. Se voima ja tyyli, millä sekoitamme aineksista massan, on meidän kunkin persoonallisuudesta kiinni. Toinen mittaa ainekset hyvin huolellisesti ja tarkasti ja käyttää hyväkseen ehkä jo joidenkin edelläkulkeneiden toimiviksi havaittuja sekoitussuhteita. Toinen käyttää näppituntumaa, luottaa intuitioonsa, saattaa korvata osan aineksista erilaisilla. Taikina rakentuu. 

Pullataikina vaatii enemmän vaivaamista saadakseen tarvittavan rakenteen, sitkon. Tehtäessä marenkia valkuaisvaahtoa on vatkattava hyvinkin voimakkaasti, käytettävä voimaa, energiaa. Joissakin taikinoissa erilaiset ainesosat nostellaan yhteen ja sekoitetaan hyvin hellävaraisesti. Taikinan tekemisessä on oltava käsitys eri raaka-aineiden perusominaisuuksista. Miten eri ainesosat käyttäytyvät yhdessä, miten ne toimivat ylipäätään ja mikä on niille ominaista, missä ne ovat parhaimmillaan. Tuntemalla peruslainalaisuuksia minun on helpompi lähteä soveltamaan. Mutta joskus parhaat jutut syntyvät myös ns. erehdyksen tai sattuman kautta. Laitanko vahingossa jotain muuta kuin mitä oli tarkoitus, aivan eri määrän tai eri järjestyksessä. Ja lopputulos yllättää.

Taikinan synnyttyä on edessä vielä lopputuloksesta riippuen erilaisia valmisteluvaiheita. Kypsyttelyä, esillelaittoa, annostelua, koristelua.... Työtä, tekemistä, suorittamista, työvaiheita.

Olen oppinut itsestäni paljon meneillään olevan luomisprosessin aikana. Olen löytänyt osa-alueita, jotka saan toimimaan. Olen tunnistanut kohtia, joissa ominaisuuteni tulevat haastetuiksia. Ja kohtia, joihin minulla ei ole omassa kaapissa minkäänlaisia aineksia. Tärkeää on ollut myös huomata milloin tarvitsen hiljaisuutta, rauhaa ja milloin yhteistyötä, tekemisen meininkiä, toisten nostattavaa energiaa. Molempia tarvitsen, jotta prosessi etenee.

Vision lisäksi toinen tärkea asia luomisessa on nälkä. Jos minulla ei ole nälkä, en lähde kaapeissani olevista raaka-aineista valmistamaan ruokaa. Jos nälkäni on ryöstäytynyt käsistä, saatan tarvita ruuan hyvin nopeasti tai pienen välipalan ennen varsinaista ateriaa. Tarve. Syy. Motivaatio.

Ruoka tai leipomus ei silti synny, vaikka kaapissa olisi raaka-aineet ja tekijällä nälkä. Tarvitaan taitoja ja työvälineitä. Resurssit. Voimavarat. Taidot.

Mutta kun kaikki kohtaa: resepti, ainekset, tahtotila ja toteuttaminen .... uunista alkaa leviämään veden kielelle nostattava tuoksu.....luominen on synnyttämässä jotain uutta, konkreettista. 

Luomisprosessista syntyy uusi luomus!

Elämisen sietämätön keveys

Tämä aika vuodesta. Tuntuu, että elämä hiipuu, vaipuu talviunille. Poisriisumista, hiljentymistä, sisäänpäin kääntymistä. Mieli hakeutuu hiljaisuuteen ja keho seuraa perässä. Muistan ajan, jolloin ei ollut mahdollista kuunnella itseään ja rytmiään. Kello soitti armottomana aamu toisensa jälkeen. Aina väsytti, aina pimeää. Olen onnistunut tässä asiassa muuttamaan elämääni. Elämisen rytmi löytyy minusta eikä herätyskellosta. Saan tilaa itselleni ja hiljaisuudelleni.

Mitä löydän hiljaisuudesta?

Löydän hiljaisuudesta voimaa, mutta myös heikkoutta. Voimaa nähdä asioita kokonaisuuksina. Heikkoutta katsoessani näkemääni totuudellisesti. Tarvetta muuttua, tarvetta rimpuilla, tarvetta taistella vastaan. Mutta myös halua olla, antaa asioiden ilmentyä, halua antautua elämän ihmeellisyydelle.

Tasapaino. Hiljaisuuden ja liikkeen tasapaino. Vaikuttamisen ja antautumisen tasapaino. Hengen ja materian tasapaino. Ymmärrys, että tarvitsemme molemmat ääripäät. Fyysinen maailmankaikkeutemme rakentuu vastakkainasettelusta. Tarvitsemme kevään valon ja kasvun rinnalle syksyn riisumisen ja poisantamisen. Emme voi ymmärtää toista ilman toista.

Miten tämä pätee itseni ymmärtämiseen? Voinko ymmärtää itseni yksinäisyydessä? Tarvitsenko toisesta ihmisestä peilin? Nähdäkseni oman kuvajaiseni hänessä? Onko minua, jos ei ole peiliä eikä kuvajaistani peilissä?

Lapsi ei syntyessään käsitä itseään irrallisena, erillisenä muusta ympäristöstään. Vähitellen kuukausien ja vuosien kuluessa, hän alkaa hahmottaa itsensä erillisenä, yksilönä. Hän kuvastaa itseään ensimmäiseksi äitiinsä, isäänsä, sisaruksiin, lähipiirissään oleviin ihmisiin. Näiden ihmisten kautta heijastuvista kuvista hän alkaa rakentamaan omaa kuvajaistaan. Mikäli jokin peileistä puuttuu tai on pahasti rikki, lapsen itsestään muodostuva kuvakin on puutteellinen, rikkinäinen.

Uskallan väittää, ettei maailmassa ole kovinkaan montaa ihmistä, jotka ovat saaneet täydellisen heijastuman itsestään ihmissuhdepeiliensä kautta. Tosin uskon, että tässä on hyvin paljon kulttuurieroja ja käsitykseni muodostuu täysin omista rajallisista kokemuksistani.

Iso oivallus kasvussani oli siinä kohtaa, kun selkeästi näin, miten erilaisen kokemuksen sisarukseni olivat saaneet elämästään huolimatta samasta genetiikasta ja ympäristöstä. Kuunnellessani ja vertaillessani omia lapsuuden kokemuksiani kodistani ja sen ihmisistä sisaruksieni kokemuksiin, ymmärsin kirkkaasti tuon suuren eron. Miten erilaiset kokemuksemme olivatkaan! Esitin itselleni kysymyksen: kenen kokemus on totta? Tuon kysymyksen kautta aloin oivaltamaan, että ehkä minun kokemani asiat eivät olleetkaan totuus vaan minun luomani käsitys asiasta. 

Armo ja anteeksianto olivat löytäneet paikalle!

Olen kulkenut pitkän matkan tuosta hetkestä purkaen uskomuksiani ja ajatusmallejani. Antaen anteeksi, pyrkien näkemään asiat ilman minkäänvärisiä silmälaseja. Havaintoina ilman tulkintaa.

Nyt ja tässä koen olevani hetkessä, jolloin olen riisunut itsestäni ja elämästäni paljon. Jäljellä on kuitenkin vielä arvoituksia ja kysymyksiä. Hämmennystä tyhjyydestä. Katselen paljaita puunrunkoja alastomassa kauneudessaan. Tarkastelen elämääni riisuttuna. Mitä näen?

Syksy on hyvästien aikaa

Syksy.

Loppuja.
Irtipäästämisiä.
Myrskyjä.

Odotusta, hiljaisuutta, toivoa, ymmärrystä, rauhaa.

Jos en päästä irti
kädestäsi,
sydämestäsi,
sielustasi,
en voi kurkottaa takaisin.
Kokea kotiinpaluuta.

Jokin muisto. Jokin pysyvä jälki.
Minussa. Sinussa. Meissä.
On. Nyt.
On. Aina.

Rakkauden kosketuksen jälki.
Poispyyhkiytymätön.
Ikuinen.
Sanaton.

***
Tyttäreni on pakkaamassa rinkkaansa, jättämässä hyvästejään, purjehtimassa uusi tuuli purjeissaan.
Äidin ylpeys. Äidin haikeus. Ikävä ja suru, ilo ja riemu. Tieto, että side välillämme on ikuinen, katkeamaton, riippumaton etäisyyksistä.

Niin monesti olen ollut itse Lähtijä. Koskaan en ole palannut samanlaisena, vaan montaa kokemusta rikkaampana. Elämäni lähdöt. Aina matkatavaroissa on ollut innostusta ja iloa, mutta myös haikeutta ja pelkoa. Lähteminen on minulle helpompaa kuin jääminen. Irrottautuminen on helpompaa kuin irtipäästäminen.
Helppoa vai vaikeaa, sitä ei Elämä kysele vaan jatkaa matkaansa...

Lähtö jättää jälkensä. Äitini Elämän lähdöt eivät olleet omasta aloitteesta tehtyjä. Sota saneli, sota ajoi pienen haavoittuvan kulkijan isolle matkalle kohti tuntematonta. Tuo matka jätti lähtemättömät jälkensä, joiden heikko kaiku kuuluu vielä tyttärienikin askelissa.

Lähtö tarjoaa paljon mahdollisuuksia, sekä matkalle lähtijälle että kotiinpaluuta odottamaan jäävälle. Mahdollisuuden lähentyä, löytää kaukaa sen mitä ei lähellä näe. Nähdä metsä puilta. Ymmärtää juurensa.
Levittää oksansa täyteen laajuuteensa ja kasvaa...KASVAA!

Kasvunmahdollisuus on sekä uuteen paikkaan juurtuvalle että entiseen jäävälle. Molemmilla on tilaa kasvaa kohti omaa täydellisyyttään. Kasvaessaan löytää uusia ihmisiä, ilmiöitä ja asioita ympäriltään. Otan vastaan tämän mahdollisuuden kiitollisena ja jään odottamaan mitä kauas kurottavat oksani tavoittavat. Ja niin uskon ja tiedän myös tyttärieni tekevän <3

Yhdessä olemme enemmän

Eilen olin kuuntelemassa innostavia alustuksia kasvuyrittäjille. Olin ilahtanut siitä, miten lähes jokainen puheenvuoron käyttänyt toi esille ihmiset yrityksen tärkeimpänä voimavarana, innostuksen ja sitkeyden eteenpäin vievinä tekijöinä, läsnäolon ja oman itsensä kehittämisen tärkeyden. Sanat olivat mannaa sielulleni ja sydämelleni, sillä onhan oma intohimoni juuri näissä asioissa! Mutta vielä näiden ylitse nousi uusi ajatus, ehkä vielä heikkona, mutta minulle selvästi aistittavissa: YHDESSÄ TEKEMINEN.

Tilaisuuden jälkeen kokoonnuin rakkaiden tyttärieni kanssa saman pöydän ääreen. Toisen tyttären edessä oleva "menolippu ja vuoden viisumi takataskussa" -matka toiselle puolelle maapalloa tiivisti meidän olemistamme hetkessä, koska emme voi tietää milloin seuraavan kerran voimme kokoontua yhteen näin konkreettisella tavalla. Illalla vetämässäni ryhmämeditaatiossa jokainen mukanaolija sai jälleen huomata miten ryhmä antaa voimaa ja syvyyttä jokaisen omaan kokemukseen ja harjoitukseen. Jokaisessa päivän kohtaamisessa minulle näytettiin yhteen kokoontumisen halua, tarvetta ja voimaa!

Ihminen on laumaeläin. Kautta aikojen olemme etsineet laumasta suojaa, turvaa, synergiaa. Tätä tarvetta on täytetty monin eri tavoin eri kulttuureissa eri aikoina. Jos peruutamme oikein kauas taaksepäin, on löydettävissä todisteita matriarkaalisista kulttuureista, jotka perustuivat naiseen, äitiyteen ja lajin jatkumiseen. Noissa kulttuureissa ei edes tunnettu sanaa isä. Lapsi ei ollut sidoksissa siittäjäänsä vaan synnyttäjäänsä. Vuosituhansien saatossa olemme tulleet vahvasti miesvaltaiseen ajattelutapaan sukusiteiden muodostajana. Mutta useimmiten nainen, äiti, on ollut se ihmiset yhteenkokoava voima. Naisenergian ilmentymiseen liittyy vahvasti yhdessä tekeminen, samasta padasta syöminen, saman nuotion ääreen kokoontuminen, voimavarojen yhdistäminen kaikkien hyödyksi. En ota kantaa siitä kumpi on parempi tai huonompi, haluan vain tuoda esille feminiinisen ja maskuliinisen voiman eroavaisuuden. Muistutan myös, että meissä jokaisessa on yksilötasolla nuo kaksi vastakkaista voimaa. Kaksi erilaista voimaa, joiden välinen tasapaino on tavoitteemme saadaksemme elämäämme tasapainon.

Olen jo lapsuudessani saanut vahvan mallin yhdessä tekemiseen. Näin sadonkorjuuaikana kokoonnuttiin milloin omalle, milloin naapurin perunamaalle yhteiseen ponnistukseen sadon korjaamiseksi. Marja- ja sienimetsään lähdettiin perheen ja suvun voimin. Maatalouskoneet hankittiin pienviljelijäseuralle yhdessä ja ne olivat kaikkien jäsenien käytössä. Maatilan tuotteet markkinoitiin osuuskuntien kautta. Vähitellen matkalla kohti vuosituhannen viimeisiä vuosikymmeniä yksilöllisyyttä alettiin korostaa. Perheet pienenivät, kilpailtiin niin töissä kuin vapaa-ajalla toisia vastaan oman hyvinvoinnin parantamiseksi. Ikäänkuin kaikki resurssit olisivat olleet rajallisia ja jokaisen oli kahmittava niitä mahdollisimman paljon itselleen, omaan taskuunsa. 

Aloimme rakentaa ympärillemme yksilöä korostavia muureja. Samalla eristimme itseämme yksinäisyyden vankilaan. Miten peilautuu tähän viime vuosien suositut ohjelmaformaatit, joissa kerätään yhteen joukko, josta aletaan äänestämään pois osanottajia? Niiden vastapainoksi on noussut huimaan suosioon Vain elämää -ohjelma, joka perustuu yhdessä tekemiseen, jakamiseen eikä nolaamiseen tai kilpailemiseen. 

Aika on muuttumassa! Onneksi!

Oma innostukseni ja panostukseni nyt ja tulevaisuudessa suuntautuu yhdessä tekemiseen. Haluan tarjota niin yrittäjille, kuluttajille, jokaiselle ihmiselle ikään, sukupuoleen, yhteiskunnallisen asemaan katsomatta mahdollisuuden tuntea kuuluvansa yhteisöön. Voit tehdä työtäsi, viettää vapaa-aikaasi, huolehtia omasta ja toisten hyvinvoinnista yhdessä omien laumanjäseniesi kanssa. Mielelläni liittäisin tähän myös asumisen...saa nähdä...

Pysy kuulolla ja ennen kaikkea, liity mukaan ❤️

Työhyvinvointi

Työhyvinvointi on monellakin tapaa minulle tuttu ja rakas aihe. Myös aina yhtä ajankohtainen. Eilen kääntyi uusi lehti tällä alueella, kun sain vetää opiskelutovereilleni iltapäivän aiheesta. Tunsin olevani  juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tuodessani Life Coach - koulutuksen antamia käytännön asioita työhyvinvoinnista yrittäjien johtamiskoulutukseen. Yhdessä kartoitimme tämän hetkistä tilannettamme ei ainoastaan työhyvinvoinnin osalta vaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Toivon ja uskon, että iltapäivän aikana yksi jos toinenkin sai oivalluksia liittyen hyvinvointiinsa. Tämä on juuri sitä mitä haluan olla tekemässä!

Maatalon tyttärenä työ on ollut läsnä elämässä pienestä pitäen. Muistan ne uuvuttavan pitkät sokerijuurikasrivit ja hikiset päivät harvennuskuokka kädessä. Navetta ja sikala tulivat tutuiksi, puhumattakaan kotitaloustöistä. Polttopuuvarasto, marjapuskat, kasvimaa, heinälato, perunapelto, metsämarjojen ja sienien kerääminen. Työnteko oli läsnä jokaisessa päivässä jollakin tavalla. Ensimmäiset rahapalkkani tulivat kunnan maatalouslomituksesta ja 4H- kerhon muovisäkkikeräyksistä.

Silloin ei työhyvinvoinnista puhuttu tai minä en käsitettä tuntenut. Maatilan arjessa oppi sen, että työt oli tehtävä oli arki tai pyhä, olit terve tai kipeä. Kiitoskaan ei siihen aikaan ollut korkealle arvostettu asia. Äitini oli melkoinen työnsankaritar. "Vie mennes, tuo tulles, tee siellä ollessas" ei ollut vain sanonta, vaan arjen muistutus siitä, että työtä riitti joka hetkeksi eikä se koskaan loppunut. Loputonta kilpajuoksua. Aamunavetan jälkeen marjaan ja sieneen, sieltä hän tuli täysien marjaämpäreiden kanssa sienet huivinyytissä ja metsästä kerätyt uunipuut kainalossa tekemään ruokaa ja uudelleen navettaan. Illalla hän istahti keinuun tv:n ääreen, mutta silloinkin sukkapuikot kilisivät milloin rauhallisemmin milloin kipakammin. Raskas jokapäiväinen työ näkyi äidin kehossa ja niukka elämä säilyi mielessä puutteen tunteena.

Jossakin vaiheessa itse tutustui sellaisiin asioihin kuin työterveys, ergonomia, perehdyttäminen, kehityskeskustelu. Vähitellen vuosikymmenien kuluessa alkoi kaikilla isommilla työpaikoilla olla itsestäänselvyys em. asioiden olemassaolosta. Tulivatpa tutuiksi termit tyky-päivät ja virkistystoiminta. Tyttäreni ovat oppineet omissa kesätyöpaikoissaan alusta asti saamaan perehdytyksen mm. varhaisen välittämisen malliin, fyysiseen hyvinvointiin ja ulkoisiin olosuhteisiin liittyvät asiat ovat olleet hyvin hoidettuja. Edelleen on vaikeuksia työhön perehdyttämisen ja johtamisen kautta syntyvään työhyvinvointiin.

Työhyvinvoinnin karu kääntöpuoli tulee esille kun hyvinvointi häviää. Sairastut fyysisesti tai henkisesti. Elämän tasapaino horjuu. Työ vie enemmän kuin antaa tai muut elämänalueet rasittavat meitä kohtuuttomasti. Tämän olen kokenut itse ja lähipiirissäni monin eri tavoin. Työuupumus, vakava sairastuminen, työpaikkakiusaaminen, huonot työolot, puutteellinen perehdytys, alkoholismi, pysyvästi vammauttavat työtapaturmat ovat nekin tulleet tutuiksi elämässäni. Ja yhtä monta erilaista tapaa hoitaa nämä tilanteet.

Mitä on työhyvinvointi tänään? Mielekästä tekemistä omasta intohimosta ilman liiallista byrokratiaa luottamuksella, että perusasiat on kunnossa. Vaikutusmahdollisuuksia ja joustamista molemmin puolin. Ihmisen huomioimista kokonaisuutena. Läsnäoloa ja kuuntelua, toimivaa dialogia. Vuorovaikutustaitoja. Edellytysten luomista. Esteiden poistamista. Erilaisuuden hyväksymistä, ymmärtämistä ja tukemista. Ihmistuntemusta. Itsensä tuntemista. Vahvuuksien esilletuontia ja heikkouksien vahvistamista. Onko sinun työpaikallasi näin?

Henkisyys arkeen

Olen ollut tietoisella matkallani yli 7 vuotta. Opetellut läksyjäni, saanut ehtoja ja läpäissyt kokeita, edennyt eteenpäin, ottanut sivuaskelia ja pakittanut. Jokaisella askeleella on ollut tarkoituksensa, ainakin toivon niin :)

Olen seuraillut kanssakulkijoita ja ottanut onkeeni heidän kokemuksistaan ja jakanut omiani. Jokaisen tie on täysin ainutlaatuinen omine mutkineen ja kuoppineen, mutta joitakin yhdistäviä tekijöitä olen löytänyt. Yksi asia on viime aikoina askarruttanut minua muita enemmän: "henkisen" elämäntavan yhdistäminen "arkeen".

Olen itse oppinut asioita vastakohtaisuuksien kautta. Välillä on liukusäädin iloisesti napsahtanut reunasta toiseen melko rajustikin. Olen oppinut, että minun on katsottava asian molemmat ääripäät ennenkuin voin tietää missä se kuuluisa kultainen keskitie on. Tässä elämän miksauspöydässä näitä liukusäätimiä tuntuu riittävän....

Mutta tärkein opetus on, että mikään ei ole pysyvää! Vaikka tällä hetkellä olen sinut jonkin asian kanssa, eläen täysin tässä hetkessä ilmentäen täydellisesti Itseäni, niin se ei ole pysyvä olotila. Minun on koko ajan työskenneltävä asioiden eteen. Jokaisena hetkenä teen valintoja uudelleen ja uudelleen...ja yhtäkkiä saatan huomata olevani täysin poissa tasapainosta...ja eikun uudelleen säätöpöydän ääreen :)

Saan siis tehdä henkisiä harjoituksia päivittäin pysyäkseni keskipisteessäni. Toinen tähän oleellisesti liittyvä asia on se, että mikään asia mitä en ole saanut tuoduksi elämääni, sen arkisimpiinkin hetkiin, ei ole olemassa elämässäni. On paljon, jos olen saanut luotua ajatuksia oikeaan suuntaan, mutta totuus on läsnä vasta kun tekoni ovat linjassa ajatusteni kanssa.

Jokainen ajatus, jokainen teko, jokainen hetki.

No, onneksi välillä tapahtuva harhailu annetaan anteeksi eikä iso laiva ihan hetkessä muuta kurssiaan.

Mutta jos olet vaikka kuukauden ajan lähes täysin irti normaaleista päivärutiineistasi, huomaat selvästi muutoksen tapahtuneen. Jos olet jättänyt itsellesi haitallisia arkirutiineja pois HYVÄ! Muutoksesi on positiivinen. Mutta olen joutunut senkin tosiasian kohtaamaan, että päivittäisen jooga-meditaatiohetken muuttuminen epäsäännölliseksi vähitellen painaa sitä yhä syvemmälle unohduksiin ja tuohon tyhjiöön alkaa kerääntyä kaiken moista ei-niin-hyvää sälää...

Eli onpa päivittäinen itsesi rentouttamiseen, oleelliseen keskittämiseen, hiljentymiseen liittyvä harjoituksesi mikä tahansa, pidä kiinni sen säännöllisyydestä. Yksi kerta on poikkeus, toinen kerta hairahdus ja jo kolmas kerta unohdus, joka alkaa muuttamaan suuntaa. Tauon jälkeen joudut myös tekemään enemmän töitä. -Ensin työskentelet sen eteen, että pääset takaisin joskus saavuttamallesi tasolle ja vasta sen jälkeen alkaa uusi kehittyminen.

Mietipä pientä lasta. Hänen opetellessaan kävelemään tai puhumaan toistoja tulee valtava määrä koko ajan. Ja kehitys on yhtä huimaa! Mutta jos kävelemään opetteleva lapsi satuttaa pahasti jalkansa ja joutuu keskeyttämään harjoituksensa, ei mene pitkää aikaa kun kävelytaito ruostuu, unohtuu ja on opeteltava uudestaan.

Itselläni on ollut melko selkeä päämäärä jo pidempään. Tänä keväänä olin tilanteessa, jossa moni unelmani oli lähellä täyttymistä, mutta en päässyt aivan maaliin asti. Takapakki teki sen, että päivärutiinit muuttuivat, päivittäisiä harjoituksia jäi pois arjestani ja aktiivisuuteni suuntautui eri tavalla. Huomasin, että oli vaikea hallita mieltä ja olla samaistumatta tunteisiin. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes pysähdyin, hiljennyin ja irtaannuin arjestani. Minulla oli tilaa kysyä itseltäni mitä oikein olen tekemässä ja mitä haluan. Katsoin taakseni ja eteeni enkä ollut tyytyväinen. Etsin syitä ja seurauksia, mitä oli tapahtunut. Olin jättänyt pois päivittäisiä harjoituksia, ollut huolettomampi ruuan ja juoman suhteen, antanut mielihalujeni ohjata. Tajusin samalla kuinka arvokkaita nuo jo tutuiksi muodostuneet rutiinit olivat olleet. Ehkäpä juuri se tuttuus ja tottuminen oli sumentanut minulta arvostuksen niitä kohtaan.

Onni on muutoksessa! Voin tässäkin hetkessä valita uudelleen, tehdä korjauksia, painottaa eri tavalla. Nyt tiedän kuinka suuri merkitys harjoituksillani on ollut ja teen niitä taas uudella innolla, tuoreena ja raikkaana.
Matka jatkuu <3

Valinnan paikka

Saamme joka hetki tehdä valintoja. Joudumme joka hetki tekemään valintoja. Tiedostammeko tekevämme valintoja?

Tietoisuus valintahetken käsilläolosta voi nostaa pintaan monenlaisia tunteita. Jos valitsen tämän, joudunko hylkäämään tuon? Kumpikaan valittavista ei innosta, onko pakko valita jompi kumpi? Aina olen tehnyt ja valinnut tämän vaihtoehdon, enkä sitä tule muuttamaan. Jo pelkkä ajatus muutoksesta ahdistaa. Toinen taas valitsee muutokseen johtavan valinnan vain siksi, että haluaa muutosta, suunnalla ei ole väliä, tärkeintä on liike.

En voi syödä kakkua ja säilyttää sitä. Valinnat ovat joka hetkessä. Meidän on hyvä tarkastella valinnan motiiveja. Ohjaako valintaamme ego, pelko, sydän vai rakkaus? Ego on hyvin ovela ja muuntautumiskykyinen vastustaja. Se saa naamioitua pelon rakkauden viittaan. 

Päättäessäni muuttaa elämäni suuntaa tammikuussa 2013 olin monien isojen ja pienten valintojen edessä. Ainoa ajatus, jonka osasin laittaa kiintopisteeksi, oli saada elämääni lisää rakkautta. Ilman tuota tavoitetta olisin eksynyt valintojen viidakkoon ja todennäköisesti pyörinyt ja epäröinyt päätösteni edessä. Helppoja päätökset eivät silti olleet, mutta pystyin kuitenkin käyttämään jotakin kiintopistettä ja säilyttämään suunnan navigoidessani päivästä ja valinnasta toiseen.

Olen myös tarkastellut omaa historiaani ja tekemiäni valintoja. Joskus olen ollut tietoinen isosta valinnasta, jota olen ollut tekemässä, mutta yhtälailla löysin myös kohtia, jotka olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt käänteentekeviksi. Millä perusteella olen tuossa kohdassa valinnan tehnyt? Intuitiivisesti tai pelokkaasti. Eli jokin asia on voimakkaasti vetänyt puoleensa tai työntänyt vastakkaiseen suuntaan.

Lapsesta on helppo havaita valintojen tekemisen vaikeus. Haluanko tänä aamuna pukea ylleni mekon vai housut? Punaisen vai keltaisen mekon? Kukallisen vai yksivärisen? Moni vanhempi on oppinut kantapään kautta rajoittamaan valintojen määrää, jotta tilanne on pysynyt hallinnassa. Valintojen runsaus ja vaikeus ei helpotu kasvaessamme. Valittavien asioiden mittakaava muuttuu, mutta temperamenttimme ja reagointitapamme valintojen edessä säilyy.

Meidän on tiedettävä vaihtoehdot ennenkuin valitsemme. Mutta tiedämmekö? Itse ainakin olen valinnut tietäen vain toisen vaihtoehdon, ymmärtämättä mikä on se liukusäätimen toinen ääripää. Eipä ole ollut kovin tietoinen valinta. Olen jopa valinnut nuorena opiskeluideni suuntautumisvaihtoehdon melko kevyesti; yhtä en halunnut, toisesta en tiennyt mitä se piti sisällään, joten otin sen kolmannen vaihtoehdon, joka tuntui tutummalta...no, onneksi ei kuitenkaan kovin pahasti mennyt pieleen :)

Minulle on ollut aina helppoa sopeutua ympäristöön ja muihin ihmisiin. Se on on vaikuttanut myös valintoihini. Olen tehnyt niitä sen hetkisen ympäristön mukaisesti, sopeuttaakseni itseäni muihin. Tunnen myös kapinallisia ihmisiä, jotka valitsevat juuri päinvastoin kuin muu ympäristö. Ympäristö on ikäänkuin valinnut meidän puolestamme. Valinnan peruste on ollut miellyttää toisia tai sitten erottua yksilönä massasta. Kyseessä on mielestäni paremminkin tapa reagoida muihin kuin tietoisen valinnan tekeminen.

Nyt tehty valinta kantaa tämän hetken. Toki valinnan vaikutukset muokkaavat tulevaa hetkeä, mutta jokaisessa hetkessä voimme, saamme ja joudumme tekemään uuden valinnan. Jos valitsemme aikaisemmasta hyvin poikkeavalla tavalla, joudumme korjaamaan kurssia jatkovalinnoilla hyvin tiuhaan. Pinttynyt ajatusmalli haluaa viedä mukanaan, viedä askeleet vanhalle tutulle uralle. Aivojemme fyysinen rakenne mukautuu uuteen tapaan, mutta se vaatii toistoja ja aikaa. Aivan kuin uuden polun tekeminen; on kuljettava samoja jälkiä aika monta kertaa ennenkuin polku alkaa hahmottua. Vanhojen valintojen synnyttämä vahva polku on pitkään nähtävissä ja varsinkin stressitilanteissa helposti lipsahdamme kulkemaan tuttua reittiä. Näin tapahtuu, mutta uudella valinnalla voimme jälleen palauttaa itsemme takaisin haluamaamme suuntaan.

Ihmiselämän haaste on löytää itselleen sopivimmat valinnat. Valinnat, jotka tekee itseään ja muita rakastaen ja kunnioittaen. Kumpi sinulle on vaikeampaa? Onko sinun helpompi tehdä valintoja, joita ympärilläsi olevat ihmiset ovat itse tehneet ja odottavat sinunkin tekevän? Vai rakastatko itseäsi? Itsensä rakastaminen on eri asia kuin itserakkaus. Itseäsi rakastaen teet juuri itseäsi kunnioittavat valinnat riippumatta ympäristösi odotuksista, totutuista tavoista ja valintojen säännöistä.

Muuntautumiskykyisenä ja -haluisena ihmisenä haluan usein olla ympäristöni kaltainen ja muokkaan tekemisiäni ja valintojani ympäristön mukaisesti. Esim. pukeutumiseni ja puhetapani (sanavalinnat) muuttuvat ja vaikuttavat persoonaani. Sisäinen minä on kuitenkin samanlainen, ilmennän sitä vain eri tavoin eri tilanteissa. Vaarana on kuitenkin hukata oma minänsä. Kuinka moni meistä on aidosti löytänyt oman minänsä, oman roolinsa tässä näytelmässä? Olen pohtinut persoonan merkitystä. Elämme persoonan ja fyysisen kehomme kautta. Tärkeää on ymmärtää olevansa paljon enemmän kuin keho, mieli tai tunteet. Elämme kehossamme, ilmennämme elämää ajatustemme ja tunteidemme kautta. Tämän vuoksi jokaisella meistä on täysin uniikki kokemus maailmasta. Jokaisen kokemus on aito ja oikea. Kokemuksia ei voi verrata toisiinsa, ei voi kilpailla paremmuudesta. Kaikki olemme samanvertaisia, täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme.

Tekemäni valinnat vaikuttavat myös siihen miten ympäristöni suhtautuu minuun. Valitettavasti. Minut koetaan persoonani kautta. Ympäristöni tekee koko ajan oletuksia minusta mm. ulkoisen persoonani kautta. Haluan olla jokaisen ihmisen kanssa jokaisessa tilanteessa täysin oma itseni. En tiedä onnistunko siinä, vai onko oma itseni niin monisärmäinen, että siitä kuitenkin nousee erilaisia puolia esiin eri tilanteissa.... mutta ovathan ne silti kaikki minua :) Olenkin joskus listannut minusta löytyviä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, mutta todennut samaan hengenvetoon, että se mitkä niistä nousevat esiin riippuvat seurasta ja ympäristöstä. Mutta ne piiloon jääneetkin ovat minussa, ne eivät vain tule esille siinä hetkessä.

Mikä vaikuttaa esiin nousevien puolien valikoitumiseen? Peilaammeko itseämme toisen ihmisen kohtaamispinnassa? Toisessa esillä olevat piirteet nostavat meissä esiin joko samankaltaisuutta tai päinvastaisuutta. Jos mielemme ei ole läsnä hetkessä, saattaa olla, että jokin muisto on aktivoitunut ja vaikuttaa valittuun käytökseemme. Tai toiveemme ja odotuksemme saada tulevaisuus muokatuksi tietynlaiseksi tekee valintoja joko tietoisesti tai alitajuisesti.

Elämämme tuntevana ajattelevana kehona ei ole yksiselitteistä. Elämässämme on alati vaihtuva ja runsas kattaus valintoja. Mielestäni ei ole olemassa oikeita tai vääriä valintoja. Eri valinnat antavat meille vain erilaisen kokemuksen elämästä siinä hetkessä. Seuraavassa hetkessä saamme valita uudelleen ja erilailla. Tai samallailla. Jos itse emme valitse, ympäristömme tekee valinnan puolestamme. Elämämme kudos punoutuu jatkuvana virtana valintojemme muovaamana.

Minä haluan tarkastella värikästä ja kuvioiltaan vaihtelevaa elämänkudosta. Entä sinä?

Läsnäolo

"Mitä sinulle kuuluu?" 

Yksinkertainen kysymys voi joskus avata kauan kiinni pidetyt padot. Yksinkertainen kysymys silmiin katsoen, läsnäollen, koskettaa. Olen itse kokenut sen sekä kysymyksen kohteena että kysyjänä. Tärkeintä on olla aidosti läsnä ja kiinnostunut ihmisestä, jolle kysymyksen osoittaa. Rauhoittuneena kuuntelemaan, antaen aikaa, läsnäoloa, huomiota. Se riittää. Muuta ei tarvita. 

Läsnäolo. Kysymys. Kuuntelu.

Olen muistellut tyttärieni alakouluaikoja tänä kesänä. Tyttäreni kysyi oliko minulla stressiä ja huolta heidän kesälomastaan, kun koulu päättyi ja pitkä kesäloma alkoi. Minulla on ollut onni, että perhetilanteemme mahdollisti minulle kotonaolemisen siihen asti, että esikoinen oli 6 vuotias ja kuopus 4 vuotias. Ekaluokkalaisen jäädessä kesälomalle muutimme ja aloitin uuden työn yhtä aikaa koulujen alkaessa syksyllä. Mutta minulla oli taas hieno mahdollisuus tarjolla: sain tehdä etätöitä kotoa käsin. Olin kotona koulupäivän päättyessä tarjoamassa hetken läsnäoloa, mahdollisuuden vaihtaa kuulumiset tuoreeltaan, syödä välipala yhdessä ja jatkaa töitäni koululaisen tehdessä läksyjä ja leikkiessä kavereiden kanssa. Kuopus kotiutui päiväkodista usein yhdessä isän kanssa, jolloin söimme yhdessä. No, isä taisi yhteisen aterian asemasta valita melko usein lehden lukemisen tai lenkin.

Kotiinjäänti hoitovapaalle oli mahdollisuus, jonka ympäristö vielä ymmärsi, mutta vihjettä "omasta elämästä" ja " uraputkesta" oli ilmassa. 90-luvulla naisen kuului tehdä omaa uraa, huolehtia menestyksestään työelämässä, kerätä eläkettä, nousta yhteiskunnan arvoasteikolla. Läsnäolo ei ollut mitenkään muodikas asia, siitä ei puhuttu ainakaan minun elinpiirissäni. Ura, raha, menestyminen, oma elämä olivat ajan henki. Onneksi kuuntelin omaa sydäntäni ja uskalsin tehdä erilailla, panostaa lapsiini, perhe-elämään. Tänään muistelen tuota aikaa tähänastisen elämäni yhtenä parhaimpana jaksona ja juuri senvuoksi, että vietin sen omien lapsieni kanssa. En kiellä, etteivätkö yöt, päivät, tunnit olisi tuntuneet joskus loputtoman pitkiltä. Ajattelin myös oman "urani", oman työelämäni olevan taaksejäänyttä aikaa. Miten hulluilta nuo silloin niin todelliset ajatukset tänään tuntuvatkaan!

Oman lapsuuteni vietin maatilalla, jossa molemmat vanhempani olivat koko ajan paikalla. Niin, olivat paikalla, mutta eivät läsnä siinä mielessä kuin minä sen ajattelen. Joskus jouduin tekemään melko isojakin juttuja tullakseni huomatuksi ja negatiivinenkin huomio oli parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Näkymätön Ninni :) tuo Muumimaailman surullinen hahmo kosketti minua tutustuessani Muumilaakson tarinoihin lasteni myötä.

Omien lasteni kokemusmaailmassa on myös paljon paikalla olemista ilman läsnäoloa. Lasteni isä panosti paljon työuraansa työskennellen monia vuosia myös ulkomailla. Hän oli fyysisesti paikalla kotona viikonloppuisin. Mutta oliko hän läsnä? Tähän kysymykseen pitäisi tietysti kysyä vastaus häneltä, mutta uskon, että aikomus ja yritys läsnäoloon varmasti oli. Meidän muiden perheenjäsenten kokemus asiasta oli kuitenkin karu; henkinen poissaolo perheen elämästä ja usein fyysinenkin poissaolo arjesta.

Kun jatkoin kotiäitivuosieni jälkeen töitä, etätyöt muuttuivat toimistolle, työmatkat, tyttöjen lisääntyneet harrastukset ja ponin hankinta veivät aikaa, läsnäolo karkasi perheestämme yhä kauemmaksi. Tytöt kasvoivat koko ajan itsenäisemmiksi, viettivät aikaa tallilla, ystävien kanssa ja turvallisessa, tutussa lähiympäristössä. Välillä arki-illat olivat yhtä suihkimista paikasta toiseen sovitellen eri aikatauluja toisiinsa. Autossa matkalla paikasta toiseen ja päivittäinen ruokailutuokio yhdessä pitivät meidän naisten yhteyttä jotenkuten yllä. Elämäni suurin siunaus veti hätäjarrusta ja pysäytti väärään suuntaan ajautuneen elämäni! Antoi mahdollisuuden elämänmuutokseen, johon en ehkä muuten olisi uskaltautunut.

Muistan ydinperheen ajoilta varsinkin iltahetket, kun itse väsyneenä menin ensimmäisenä nukkumaan ja tytöt tulivat joka ilta vuorotellen hetkeksi pötkäilemään viereeni jutustellen niitä näitä päivän tapahtumista leikkien kissamme kanssa. Hetken olimme läsnä toisillemme ja rauhoituimme päivän vilskeestä ja mielen päällä olevat asiat purettiin, luotiin läheisyyttä ja yhdessäoloa. Noita hetkiä kaipaan edelleenkin! Sinkkuelämän kovin hetki on ilta, kun väsyneenä menet yksin nukkumaan: ei ole ketään, kenen kanssa jakaisi päivän kokemuksia, ajatuksia, olisi läsnä, tuntisi läheisyyden.

Uudessa elämässäni olen yhä enemmän panostanut hetkiin. Hetkiin, joissa olen läsnä ihmiselle, jonka kanssa olen. Pyrin olemaan läsnä siinä hetkessä, en ajattele menneisyyttä, en tulevaisuutta, en ketään muuta. Opettelen myös toisenlaista läsnäoloa: olla käytettävissä, kun tarvitaan, mutta muuten antaa toiselle täysi yksityisyys, intiimiys, oma elämä, vaikka olenkin paikalla koko ajan. Tiedäthän, kun olet ollut ravintolassa ja tiedät saaneesi hyvää palvelua; et ole varsinaisesti huomannut tarjoilijoiden läsnäoloa, mutta olet saanut välittömästi hyvää palvelua, kun olet sitä halunnut. Ikäänkuin toiveesi olisi rekisteröity jo ennen kuin ilmaiset sen. 

Miten harjoitella läsnäoloa? Itse olen harjoitellut sitä lapsesta asti tarkkailemalla luontoa, eläimiä, luonnonilmiöitä, ääniä, valon ja varjon leikkiä. Voit myös keskittyä aistien välittämään informaatioon. Miltä ihollasi tuntuu? Mitä kuulet? Mitä haistat? Kun syöt, keskityt täydellisesti jokaiseen suupalaan: ruuan ulkonäköön, tuoksuun, suutuntumaan, makuun. Syöt jokaisen suupalan tietoisena. Et samaan aikaan katsele tv:tä, lue lehteä, et tee mitään muuta kuin keskityt ruokaan. Kokeile!

Vietin sunnuntain läheisen ystävän kanssa: keskustelimme, muistelimme, haaveilimme. Illalla hän totesi vähän ihmetellenkin viettäneensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään koko päivän jonkun kanssa kahdestaan. Kahdestaan ilman tv:n tai muun keinotekoisen viihdykkeen seuraa. Kokemus oli ollut positiivinen ja vuorokausi tuntunut paljon pidemmältä ajalta. Läsnäolo oli tuonut hänen vuorokauteensa rutkasti lisää tunteja, läsnäoloa. Miten suuren osan elämästämme "haaskaammekaan" elämällä menneessä tai tulevassa huomaamatta, että elämä on tässä ja nyt. Juuri tässä sisään- ja uloshengityksessä. Et voi elää edellistä hengitystä. Et voi elää seuraavaa hengitystä. Elämäsi on tässä hengityksessä. 

Elä se! Elä tämä hetki!

Marsista vai venuksesta

Viime päivinä vastaani on tullut monin eri tavoin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden tasapainottelu ihmisen kokemusmaailmassa. Iltalehti kirjoitti 31.5 kurdityttö Ronyasta "Kunniaton nainen". Ronya joutui tekemään raastavan valinnan: perhe vai oikeus elää itsenäisenä naisena. Perheen poikia ja tyttäriä koskivat täysin eri säännöt eikä Ronya halunnut alistua tuohon ikiaikaiseen kulttuurin ilmiöön. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän karkasi kotoaan turvakotiin ja aloitti oman itsenäisen elämän.

Mediassa kiertää video, jossa näyttelijät esittävät pariskuntaa, joka riitaantuu julkisella paikalla. Video näyttää selvästi miten erilailla ohikulkijat käyttäytyvät, kun pahoinpitelijänä on pariskunnan miespuolinen tai naispuolinen henkilö. Pysähdyttävää! Pidämmekö näin tiukasti kiinni joistakin sukupuolisidonnaisista roolimalleistamme, että unohdamme ihmisyyden?

Olen käynyt keskusteluja miten näyttäytyy läheisten elämässä tilanne, jossa ihmisen keho ja mieli ovat eri sukupuolta. Millainen kasvukohta siitä syntyy läheisille ja miten se vaikuttaa kaikkiin? Tässä tasapainoa etsitään ja tutkitaan jo hyvin syvällä tasolla yksilössä eikä vain yhteiskunnassa. Tai yhteiskuntahan muodostuu viime kädessä yksilöistä...

Miten itse olen elämässäni kohdannut feminiinisyyden ja maskuliinisuuden tasapainoa?

Synnyin 5. lapsena perheeseen, jossa oli jo 2 tyttöä ja 2 poikaa. Olen jo aiemmin maininnutkin äitini pettymyksen sukupuoleni suhteen. Törmäsin myös kasvatuksessa erotteluun sukupuolen mukaan. Maatilalla oli hyvin perinteinen jako naisten ja miesten töihin. Potkin tässäkin asiassa vasten raja-aitoja! Olisin paljon mieluummin nähnyt itseni konehommissa, pellolla, navetalla, mutta usein löysin itseni hellan äärestä vääntämässä sitä iänikuista ruskeaa läskisoosia....enkä lainkaan pitänyt järjestelystä. No, myönnän, että osansa asiaan antoi tapani kyseenalaistaa sääntöjä, rajoituksia ja määräyksiä.

Kurdityttö Ronya kohtasi ankaraa rajojen asettamista ja valvontaa kaikkien perheensä miespuolisten jäsenten kautta, mutta myös naisten. Itse koin isäni hyväksyvän minua kokonaisuutena, en ollut hänelle "vain" sukupuoleni edustaja. Veljeni osoitti isovelimäistä "huolenpitoa" joskus melko konkreettisestikin. Vieläkin käy sääliksi sitä poikakaveri- raukkaani, joka oli uskaltautunut vierailulle luokseni ja sai melko kipakat lähdöt veljeni toimesta. Veljelläni oli mielestäni turhan paljon tarvetta vahtia menemisiäni ja tekemisiäni. En asiasta hänelle huomauttanut, jätin ne enemmänkin huomioimatta eivätkä ne juurikaan käytökseeni vaikuttaneet. Mutta en myöskään tuosta syystä kokenut voivani kunnioittaa häntä, koska en tullut kohdatuksi omana itsenäni vaan pikkusiskona. Ja myöhemmin olen myös huomannut, että hänen tapansa seurata tekemisiäni ei niin vain ollutkaan jäänyt minulta vaille huomiota, olin vain painanut ne tietoisen mielen ulottumattomiin.

Itselläni on 2 tytärtä ja on vaikea sanoa minkälainen olen ollut kasvattajana tasa-arvoisuuden ja tasapainon näkökulmasta, koska kokemusta pojan kasvattamisesta ei ole. Tytöt olivat pienenä hyvin tyttömäisesti puettuja, mutta leluja oli kyllä nukeista traktoreihin enkä mielestäni muulla tavoin   tietoisesti heidän feminiinistä puoltaan korostanut. Ehkä enemmänkin maskuliinista....omatoimisuus, omista asioista huolehtiminen, tekemisen kautta palkitseminen, suoriutuminen. Toki hiljentymisen, lukemisen, laulujen ja musiikin kautta kehitimme myös toista aivopuoliskoa.

Mielestäni tyttäreni ovat oman naiseutensa kanssa sinut, osaten ilmaista feminiinisyyttään mutta myös maskuliinisuuttaan. Itse olen feminiinistä puoltani saanut kaivella esille ja vahvistaa ja se onkin tapahtunut osin hyvinkin luonnollisesti heidän rinnallaan. Muistan joskus käyneemme keskustelua, miksi en juhliin pukeudu hameeseen. Käsite "kirkkohattu" liittyi sekin feminiinisyyden ulkoisiin merkkeihin. No, pukeutuminen muuttui ja jossakin kohtaan en muihin kuin hameisiin pukeutunutkaan edes arkena. Sisäisen tasapainon löytyminen on heijastunut ulkoiseen olemukseen ja sen ilmentämiseen.

Miten maskuliini- ja feminiinienergian tasapaino näkyy ympärillämme? Mitä ovat pehmoisit ja uraohjusnaiset, joissa sanotaan olevan munaa? Mistä ovat ilmestyneet nuo androgyynit nuoret katukuvaan? Monesti on vaikea lukea merkkejä siitä kumpaa sukupuolta henkilö on. Mutta ovatko nämä kaikki kulttuurin luomia rooleja? Mitä on olla feminiininen tai maskuliininen? Meissä jokaisessa on nuo molemmat puolet, useimmiten jompi kumpi niistä vahvempana. Miten ilmenee niiden tasapaino ihmisessä? Oletko pohtinut näitä asioita omassa elämässäsi? Kuulisin (lukisin) mielelläni sinun näkökantasi tähän.

Juuri nyt on astrologisella taivaalla aktiivinen Mars ja Venus nostamassa meissä esiin mahdollisuuksia opetella elämäämme tämän näkökulman kautta! Nautinnollista kesää <3

Poniäiti

 Olin alkuviikosta pitkästä aikaa tyttäreni mukana hänen hevosharrastuksessaan. Seuraillessani tallilla menossa olevaa valmennusta ja erään äiti-tytärparin puuhailua tallissa, mieleeni nousivat vahvoina muistot vuosista, jotka vietimme tyttärieni kanssa hevospuuhissa...ne tuoksut, äänet, tuntemukset...

Olen todella iloinen ja onnellinen, että meillä oli nuo yhteiset hetket. Hevosharrastus tasa-arvoisti meitä. Tytöt tiesivät ja osasivat pian enemmän kuin minä; oppimiskapasiteetti ja omaksumiskyky oli heillä paljon parempi kuin minulla. Lähdimme aika samasta osaamistasosta liikkeelle mutta ei mennyt montaa vuotta, kun ero oli huomattava. Kelpasin varusteiden huoltoon ja maastokaveriksi, kisa- ja valmennustilanteissa tyydyin kiltisti (no, melko kiltisti) sivustakatsojan ja huoltojoukkojen rooliin. 

Mutta yhteinen harrastus oli tärkeä asia! Pitkillä maastolenkeillä vuorotellen kummankin tyttären kanssa saimme yhteistä tasavertaista aikaa keskustella tai vaan olla ja nauttia. Oli aikaa, läsnäoloa, kohtaamista. Niillä lääkkeillä pysyin edes jotenkin murrosikäisten asioissa kiinni. Puhumattakaan eläinten terapeuttisista vaikutuksista!

 <3 tosin ponskut ovat olleet suuria opettajiakin <3  Varsinkin ekan ponimme kanssa minä opin paljon voimankäytöstä, kontrollista, ajatuksen voimasta, hengitysrytmistä, kehonkielestä. Ongelmat, jotka heijastuivat kaikille elämäni alueille tulivat näiden vahvojen, rehellisten eläinten kautta ensimmäisenä esille. Asioita, joiden äärellä olen elämässäni askarrellut monet kerran ja tulen askartelemaan :)

Itse olen yläkouluikäisenä päässyt kurkistamaan hevosmaailmaan. 4H-kerhomme aihe yhden talven ajan oli hevoset ja niiden hoito. Vetäjämme oli muutamaa vuotta vanhempi asiaan perehtynyt tyttö. Talven teoriaopiskeluiden jälkeen vuokrasimme Ypäjän hevosopistolta ratsun ja se muutti viikoksi asumaan eräälle tallille 16 km päähän kotoani. Leiriydyimme tallissa ja käytössämme oli myös pari ravuria tallilta. Saimme mielin määrin hoitaa hevosia ja kerhon vetäjä piti meille tunteja. Itse muistan, kun laukkasimme pellolla ja minulla oli sh-ravuri allani ja jos hevosista jotain tiedät, voit uskoa kumpi siinä hommassa vei ;)

Tuonne tallille muuten pyöräilin (!) melko usein sen kesän aikana. Ei paljon jaloissa tuntunut, kun sinne hilpaisi iloisella mielellä.

Tuon kesän jälkeen olin entistä vakuuttuneempi, että haluan puuhata loppuikäni eläinten parissa. Olin kotona oppinut hoitamaan lehmiä, vasikoita, possuja ja sikoja. Kissoja ja koiria meillä oli aina. Niinpä kun tuli aika päättää peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka, olin vahvasti sitä mieltä, että minä menen Ypäjälle hevoshoitokouluun. Äitini oli asiasta toista mieltä. Hänen mielestään minun piti unohtaa moiset hupsutukset ja mennä lukioon. Koska opiskelu oli kiinni vanhempien rahapussista, löysin itseni lukiosta. Tosin äiti sanoi, että lukion jälkeen saan tehdä ihan mitä vaan opiskeluideni ja työn kanssa. Mutta voit kuvitella, että opiskelumotivaatio ei ollut ihan kohdillaan.

Minä en harrastanut mitään yhdessä äitini kanssa. Mutta eipä silloin moni muukaan niin tehnyt, ainakaan maalla. Yhteinen juttu oli työn tekeminen...välillä vapaaehtoisesti ja välillä pakolla...Siinä yhdessä töitä tehdessä (tai ainakin yrittäessä) siirtyi tietoa ja osaamista sukupolvelta toiselle. Mutta itse en kokenut saaneeni läsnäoloa tai kuuntelua, enemmän kokemuksissa tai ainakin muistikuvissani niistä korostuu suorittaminen, kontrolli ja epävarmuus osaamisesta/suoriutumisesta. Aina olisi voinut tehdä paremmin tai ainakin nopeammin, jotta olisi voinut tarttua seuraavaan työtehtävään.

Monet äidit surevat tänä päivänä, että miten ehtiä kuskaamaan lapsiaan harrastuksesta toiseen ja onnistua koordinoimaan harrastukset, ateriat, kaupassakäynnit ja muut arkipuuhat. Moni vanhempi haluaa tarjota lapselleen elämyksiä, kehittymismahdollisuuksia ehkä nipistää vähän omaakin aikaa viedessään lapsensa ohjattuun harrastustoimintaan. Kaikella on puolensa, mutta minun mielestäni ihmismieli ei ole oleellisesti muuttunut minun lapsuudestani. Lapsi kaipaa edelleen kaikista eniten aikaa ja huomiota vanhemmiltaan! Taannoin nousi muoti-ilmiöksi kännykkäisä ja laatuaika. Mitä on laatuaika? Se on yksinkertaisesti sitä, että olemme läsnä toiselle, sallimme hänelle kaikki tunteet ja tiedostamme tarpeet noiden tunteiden takana. Yksinkertainen resepti,mutta ah! niin vaikea elää läpi tämän päivän vaatimusyhteiskunnassa. 

Nyt kun lasten kesälomat ovat alkamassa pystytkö antamaan lapsellesi sen mitä hän eniten tarvitsee: jakamattoman huomiosi ja tietoisen läsnäolosi?

Hyvinvointia?

Tänään käymäni keskustelu hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa joidenkin kriteerien mukaisesti asumme, sai minut miettimään hyvinvointia ja sen ilmenemismuotoja äiti-tytärketjussa.
Peilaan asioita täysin omien mielikuvieni ja kokemusteni kautta, jotka ovat saaneet vaikutteita 40-luvulta tähän päivään. Yli 70 vuotta elettyä elämään Suomessa, mitä on muuttunut sitten äitini nuoruudesta omien tyttärieni nuoruuteen?

Äitini lapsuuden ja nuoruuden, hyvin pitkälle aikuisuudenkin määritelmä hyvinvoinnista on ollut varmaankin hyvin selkeä. Muistan myös isäni sanat, jotka hän usein toisti surkeillessani elämääni : kun ei oo vilu, nälkä eikä väsy, niin ihmisen on hyvä olla :) Hyvinvointi muodostui hyvin konkreettisista asioista. On itsenäinen valtakunta, rauha, olet selvinnyt sodasta hengissä, sinulla on katto pään päällä, tyyny mille kallistaa päänsä väsyneenä ja ollessasi nälkäinen saat vatsaasi täytettä.
Tähän kun lisättiin työtä ja opiskelua, niin pystyit nostamaan omaa hyvinvointiasi oleellisesti. Ostamaan polkupyörän, jossain vaiheessa auton, ja sitten vielä vaihtamaan sen uuteen. Kotia laajennettiin, kylmä vesi tuli  ja meni. Itsekin muistan sen kohdan, kun äitini sai automaattipesukoneen. Silloin ei vielä tullut hanasta kuin kylmä vesi ja vessa oli navetan nurkan takana. Mustavalkoinen telkkari oli olohuoneen nurkassa koonnut kyläläisiä meille jo pitkään tuossa kohtaa. Mitä tunteita mahtoi vanhempiemme elämään kuulua, kun rakennettiin uusi koti, jossa oli sisävessa, keskuslämmitys ja suihku? Itse olin kuin taivaassa, nautin uudesta, puhtaasta ja kauniista ympäristöstä. Mutta sama arkihan se  siinäkin talossa jatkui. Työtä oli vain tehtävä entistä enemmän, jotta kasvaneet kustannukset pystyttiin maksamaan, mutta unta ja ruokaa riitti ja oli mieleinen koti. Jotenkuten vanhempani selviytyivät tuosta huimasta elintasonnoususta, joka heidän elämänsä aikana tapahtui.

Entäs minä? Nelikymppiseksi suunta oli selvä: opiskele enemmän, hae vakituinen työpaikka, puoliso, 2 lasta, ok-talo, farmariauto, lemmikit, omat harrastukset, lasten harrastukset, ulkomaanmatkat ym. vastaavat yhteskunnan normielämän jutut. Ihan kaikkeen en suostunut. Ensimmäinen tietoinen protestini oli kun lähdin määräaikaisesta työpaikastani pankista kehittämään pientä satakuntalaista kylää. Toinen protesti oli kun jäin hoitamaan lapsiani kotiin 6 vuoden ajaksi keskellä kiivainta "oman uran luomisaikaa". Kolmas protesti tulikin sitten täydellisen uupumuksen kautta ja henkeä oli vedettävä parisen vuotta ennenkuin läksystä opitut asiat alkoivat kirkastua ja yritystoimintani peruskivet hahmottua. Jouduin näitä kaikkia ratkaisujani miettimään tietysti itseni kanssa, mutta myös "selittelemään" ympäristölleni valtavirrasta poikkeavia valintojani. Hyvinvointiyhteiskunta olisi halunnut minut tiettyyn koulutus - ja uraputkeen ja osittain siinä onnistuikin. Mutta hinta oli maksettava pahoinvointina, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteina. Uni ei tullut, ruoka ei maistunut eikä kaunis koti tuonut onnellisuutta. Hyvinvointivaltion ja kasvuun keskittyneen yhteiskunnan materialistiset arvot eivät tyydyttäneetkään tarpeitani.

Tyttäreni ovat kasvaneet materian ja yltäkylläisyyden maailmassa. Isovanhempien sotamuistot ja heidän yksinkertainen elämänsä on ollut jonkinlaisena löyhänä viitekehyksenä mukana kasvussa. Kumpikin tyttäreni on saanut oman pankkitilin koulun alkaessa. Sinne on maksettu tietty summa kuukaudessa, jonka on saanut käyttää omiin juttuihinsa. Kauppareissuilla ei ole ostettu herkkuja, ei heräteostoksia, vaan on viitattu omaan rahaan ja siihen, että sillä voit ostaa haluamasi. Jossakin vaiheessa äidin ostamat vaatteet eivät määrällisesti riittäneet, mutta omia rahoja sai käyttää vaikka viidennen (tai viidennenkymmenen) äidin mielestä lähes samanlaisen puseron ostamiseen. Kännykkä hankittiin yläasteen alkaessa, mutta sen käyttökulut meni omalta tililtä. Harrastukset maksettiin, mutta elokuvakäynnit oli omia kuluja. Näin yritin opettaa yltäkylläisyyden, valtavien vaatimusten ja vaikeiden valintojen maailmassa kasvavia tyttäriäni ymmärtämään rahan merkitystä ja tekemään valintoja. Tv:n katselua ja myöhemmin tietokoneen käyttöä rajoitettiin ja valvottiin. Muutama katkera keskustelu vuosien mittaan käytiin muun muassa kiellostani katsoa Salkkareita....mutta viimeksi eilen sain positiivista palautetta siitä, miten tuo kielto näkyy tyttäreni tämän hetkisessä elämässä <3 eivät ole kumpikaan tv:n orjia eivätkä ole oppineet ihmissuhdetaitojaan saippuasarjojen todellisuudesta.

Mutta miten he suhtautuvat hyvinvointiin? Onko hyvinvointia hienompi koti, kalliimmat vaatteet, isompi auto, hyväpalkkainen ura? Onko hyvinvointia itsenäinen Suomi? Se, että saa nukkua yönsä rauhassa ja nälkä tulee tyydytetyksi? Vai onko hyvinvointia tulla kohdatuksi, kuulluksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on? Omana täysin yksilöllisenä, omia valintojaan tehneenä ainutlaatuisena Ihmisenä? Vai tätä kaikkea ja vielä paljon muuta?

Uskon, että äitini nuoruudessa oli paljon helpompi olla hyväksytty, kunhan vain teki työnsä ja käyttäytyi sisäsiististi. En tiedä, mutta näin ajattelen ehkä olleen. Vaihtoehtoja oli paljon vähemmän ja ihmiset tunsivat tyytyväisyyttä perustarpeiden täyttymisestä. Minun nuoruudessani oli jo enemmän vaihtoehtoja. Jos vanhempieni sukupolvi liikuskeli Suomen alueella poimien sieltä kasvua ja muutosta, minun nuoruudessani oli hieno juttu matkustaa Tukholmaan, Kanariansaarille, joku tosi onnekas pääsi Amerikkaan asti. 

Omat tyttäreni elävät täysin globaalissa yhteiskunnassa. Toinen heistä päätti lähteä vaihto-oppilaaksi ja kohde valikoitui toiselle puolelle maapalloa, koska kauemmaksi ei päässyt...Valinnanpaikkoja ja - mahdollisuuksia on aivan mielettömästi. Valinnat alkavat jo ennen syntymää ja jatkuvat koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Elämä sirpaloituu, yksilön valinnat nousevat yhä tärkeämpään rooliin, vapaus on suuri, mutta myös vastuu valinnoista on suuri. Monesti itsekin äitinä olen sortunut ohjeeseen, että valitse niin, ettet sulje liikaa liian isoja asioita ulkopuolelle. Uskoakseni mahdoton tehtävä! Epävarmuus oikeista valinnoista, mahdollisuuksien rajaton määrä luovat todella isot paineet nuorille. Jos et jaksa/kykene/halua edetä normien mukaisesti, sinut pudotetaan julmasti pelistä pois. Ja siinä kohtaa tämä meidän ns. hyvinvointiyhteiskunta testataan. Ihmisen auttamiseen käytettäviä resursseja leikataan kokoajan, menetelmät eivät kehity ihmisen kehityksen tahdissa ja henkinen pahoinvointi lisääntyy materialistisen hyvinvoinnin jakautumisen epätasaisuuden kasvaessa.

Mutta onneksi olen näkemässä muutosta tässä asiassa ja aivan oikeasti odotan todella mielenkiinnolla mihin maailma on muuttumassa seuraavan 10 vuoden aikana. Merkkejä on jo ilmassa ja tämän päivän nuoret tulevat luomaan oman hyvinvointinsa taas aivan uusista elementeistä verrattuna minuun.

Miten sinä näet tämän asian? Mitkä asiat tuovat nyt hyvinvointia sinun elämääsi? Mitkä asiat tuovat sitä 10 vuoden kuluttua?

Kontrollia vai rakkautta?

Kollektiivinen tietoisuus alkoi nostamaan jo eilen illalla mulle seuraavaksi teemaksi äidin ohjailua tyttären elämässä. Aamulla katsoin mitä astrologisella taivaalla on tapahtumassa: Aurinko oppositio Saturnus, rajoitusten planeetta...Hidasta elämää -blogissa Sanna pohti kontrollia...sellaista asiaa kuin "sattuma" ei vaan kertakaikkiaan ole olemassa :)

Kontrollin tarve on ihmiselle ilmeisesti hyvin sisäsyntyinen tarve. Ja äitiys moninkertaistaa usein tuon tarpeen. Kerroinkin jo esikoistyttäreni syntymän yhteydessä minut yllättäneen suojeluntarpeen voimakkuudesta. Tuo suojeluntarve taisi vaan jossakin kohtaa tulla esiin kontrolloimisen tarpeena, nöyrä anteeksipyyntö tyttäriltäni on paikallaan :(

Miten kontrolli näkyi omassa lapsuudessani? Olen saanut viettää maatilalla luonnon keskellä hyvin vapaata elämää. Metsä, niityt, kalliot ja ojat tulivat tutuiksi oleskellessani paljon luonnossa lapsena. Muistan varsinkin hetkiä, kun heittäydyin kesäaurinkoon puun alle selälleni katselemaan pilviä ja ihmettelemään maailmanmenoa. Tuohon mielikuvaan liittyy myös äitini huutelut pihamaalta...Tiesin, että hän kaipasi minua avuksi, mutta annoin huutelun haihtua kesätuuleen. Usein seikkailin retkilläni niin kauan, että nälkä ajoi minut kotiin. Mutta osasin kyllä halutessani ovelasti ajoittaa sisällä käyntini niin, että äiti varmasti oli poissa ja niin tankkasin nopeasti ja häivyin jälleen retkilleni :) Useimmiten äiti sai minut työhön aamulla, kun olin vielä nukkumassa ja hän ei päästänyt minua silmistään ennen työnjakoa. Motivaatio työn suorittamiseen oli hyvä, kun sen jälkeen tiesi taas vapauden koittavan!

Toinen vahva muisto on, kun huomasin kavereillani olevan kotiintuloajat. Minulla ei ollut ja kysyinkin vanhemmiltani asiasta. He olivat sitä mieltä, että tälläistä ei tarvita, pitää ymmärtää itse tulla kotiin oikeaan aikaan. Haa! Tämähän oli minulle haaste! Miten myöhään voin tulla ennen kuin kukaan huomaa tai huomauttaa asiasta. Nuorempana asiaan tuli tenkkapoo, koska kotini oli 2 kilsan yksityistien päässä. Tien varrella ei muuta asutusta ollut ja pimeän laskeuduttua matka oli melko pelottava...Varsinkin jos kavereiden kanssa oltiin innostuttu kertomaan kummitusjuttuja ;) muutaman kerran piti soittaa kotiin ja sanoa jäävänsä yöksi kaverille...Meillä ei kuljetettu kylille eikä harrastuksiin, jos jonnekin lähdit, sait itse myös takaisin suoriutua. Siinä kohtaa kun matkani ulottuivat naapuritaloja kauemmas lähiseudulla kulmille missä muutkin notkuivat, alkoi tämän kotiintulo"säännön" testaus tosimielellä. Venytin kotiintulon hetkeä yhä myöhemmäksi (tai siis aikaisemmaksi aamuun) ja huomasin rajan äidilläni kulkevan aamunavetalle menossa. Jos en ollut kotona ennen hänen navetalle lähtöään, tuli noottia. Vaikka uhmasin ja hain rajojani, tein sen rakkauden pyyntönä. Minusta tuntui, ettei minusta välitetä, minua ei rakasteta, kun sain niin paljon vapautta verrattuna kavereihini. Se synnytti myös turvattomuuden tunnetta. Ristiriitaa ja hämmennystä lisäsi myös positiiviset kokemukseni vapaudesta.

Kokemukseni vapaudesta, kontrollista, rakkaudettomuudesta ja turvattomuudesta heijastui suoraan omaan käytökseeni äitinä. Minä ainakin rakastan lapsiani => pidän rajat  => kontrolloin. Metsään mentiin taas niin, että raikui...


Kontrollin vastakohta on vapaus. Pelon vastakohta on rakkaus. Jos kontrolloi, ei voi rakastaa. Jos pelkää, ei voi olla vapaa. Näin hienosti kiteytti Sanna Hidasta elämää-blogissa. Minulla nämä asiat sekoittuivat ja kietoutuivat melkoiseksi vyyhdiksi, josta pystyin ravistautumaan irti vasta tyttäreni tuotua asian hyvin totuudellisesti esiin ja laittamalla peliin riittävän kovat panokset. Siinä kohdassa oivalsin, että saadakseni pitää tyttäreni elämässäni, minun on päästettävä irti kaikesta kontrollista ja opeteltava osoittamaan rakkautta oikealla tavalla. Helpotus oli molemmin puolinen, kun pystyin päästämään kontrollista irti. Jonkin verran toki jouduimme asiaa harjoittelemaan. Minä saatoin helposti palata takaisin vanhaan ja hänen oli opittava elämään ilman "takavarmistusta".

Olin siis oppinut. että rajat eivät ole rakkautta. Rakkaudessa on kyse jostain enemmästä, vallan muusta. Olen viljellyt ahkerasti ääneenkin hyvää lastenkasvatusohjetta "Rajat ovat rakkautta". Mutta nyt olen valmis luopumaan tuosta kasvatusmetodista ja miettimään uudelleen mitä ja mikä on rakkautta. Mutta se on aihe johon palaan <3 joka hetki...

Äidinkieli

Olen kuullut sanottavan, että naiset ovat kovia puhumaan....mmm...myönnän itse kuuluvani siihen joukkoon, jolle suurin haaste on olla hiljaa ja kuunnella :)

Karjalaisuus näkyi, tai siis kuului lapsuudenkodissani. Suvun kokoontuessa käyttäytymissääntö oli se, että sitä kuunneltiin, joka kovimmalla äänellä puhui. Isäni ei ollut niin kova puhumaan, mutta omasi todella hyvän huumorintajun, joka ilmeni taitavana sanankäyttönä. Mitä siis syntyy kun yhdistetään karjalainen suulaus ja varsinaissuomalainen sanataiteilija? Tämän kysymyksen voisin esittää sinulle, joka tätä luet ja tunnet minut ;)
(Kuvailevin ilmaisu, joka itselleni spontaanisti tuli mieleen, ei ole julkaisukelpoinen.)
Lapsena ja nuorena muistan olleeni ujo ja hiljainen. Onkohan oikea muistikuva? Aloin löytämään itsevarmuuttani vasta liki kolmekymppisenä ja sanainen arkkuni alkoi avautua. Tähän joku voisi kommentoida, eikä sen jälkeen ole sulkeutunut....

Puhe ja murteet ovat aina minua kiinnostaneet. Äitini puhui karjalan murretta loppuun asti. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Tuotha sie piiraita kaupasta?" Isäni taas puhui Loimaan seudun murretta, joka on sekoitus turkulaista ja tamperelaista murreperhettä ja siitä tuli ympäristön välityksellä myös minun murteeni. Eli en siis oikeastaan puhunutkaan "äidinkieltä". Olen ollut altistettuna monelle eri murteelle ja helposti omaksunut omaan puhetyyliini vaikutteita myös useita kertoja vaihtuneiden asuinpaikkojen murteista. Tein joitakin vuosia puhelinneuvontaa ja ihmettelin alkuaikoina miten joidenkin ongelmasta sain helposti kiinni ja joskus se taas kesti pidempään. Sitten keksin, että se johtui murteesta; jos soittaja oli kotiseutuni suunnilta, ymmärsin rivien välitkin ja osasin kysyä oikeita asioita. Oudommilta murrealueilta tulevat soitot eivät avautuneet niin helposti, koska en ymmärtänyt hienoisia sävyeroja.

Muistan myös jo lapsena ihmetelleeni äidille, että miksei Anna-täti kehtaa lakaista rappuja? Eihän siinä nyt mitään hävettävää ole....ai, hän tarkoittikin viitsimistä. Entäs sitten kun omat tyttäreni aloittivat savon muan murteella pyytämään voeta ja maetoo...lyhyen turun murteen intensiivikurssin jälkeen he saivat kasteensa etelä-pohojammaan murteeseen. Joskus äitee joutu tyttäriltään kysymään mitä nämä tarkoittivat puhuessaan kummallisista asioista kuten pultuista, rasoista ja lestoista. Ei taida minunkaan tyttäreni puhua äitinsä kieltä.
Hämeessä syntynyt, stadissa opiskeleva varsinais-suomalaisten vanhempien tytär on asemoitunut koulussaan etelä-pohjalaiseksi.

Kommunikointi on asia, joka minua kovasti kiinnostaa, onhan se yksi elämänpolkuni suurista kivistä, johon olen kerta toisensa jälkeen kaatunut rähmälleni. Sammakot ovat hyppineet, sanotut sanat loukanneet toista, oma viesti jäänyt menemättä perille. Toinen on voinut muistaa lausumani sanat 20 vuotta, minun unohdettua ne saman tien. Paras (tai pahin) tilanne on ollut, kun minulle on pidetty vuosi mykkäkoulua minun edes huomaamatta sitä. Samassa ihmissuhteessa tosin on myös toinen "kuullut" vuorosanani vuoden ajan vaikka en niitä ole sanonutkaan. Eli vuorovaikutus ei ole ihan kohilleen napsahtanut, vai mitä.

Puheella on suuri vaikutus ja sillä on valtaa.

Tänä keväänä olen ensimmäisen kerran kuullut termin väkivallaton vuorovaikutus eli non-violent communication (NVC). Ensimmäisen kosketuksen siihen sain LifeCoach-koulutuksessani Jyväskylän kesäyliopistossa. Mahtava kommunikaatiotaituri Hanna johdatti meidät kahden pitkän kurssipäivän aikana NVC:n perusteisiin. Ja tuolla matkalla tapahtui perusteellinen muutos sisäisessä maailmassani! Olin kerrasta vakuuttunut NVC:n toimivuudesta. Kokemus siitä, miten tulin kuulluksi ja kohdatuksi täysin omana itsenäni vailla mitään rooleja oli hämmentävän hiljaisuuden ja rauhan mukanaan tuova kokemus.

Ajaessani kotiinpäin kurssiviikonlopun jälkeen soitin tyttärelleni. Olimme puhuneet häntä huolestuttavasta asiasta muutaman minuutin, kun hän reagoi melko kiivaasti minuun sanoen: Äiti, miksi puhut noin kummallisesti?! JEE! Olin onnistunut muuttamaan vuorovaikutustani! En ottanut vastuuta hänen tunnetilastaan vaan empaattisesti heijastin sen hänelle takaisin tiedostaen tunteen ja etsien täyttymätöntä tarvetta sen taustalla. Se olikin hänestä ärsyttävää, kun tuttu kommunikaatiopallottelu ei toiminut totutulla tavalla :)

Toinen loistava tilanne oli, kun kysyin " Mitä sinulle kuuluu?". Vastaus oli "Ihan hyvää". Tämän jälkeen aloin innoissani kertomaan omia kuulumisiani, kunnes tämä ihana valveutunut tyttäreni totesi minulle: "Äiti, miksi kysyt mitä minulle kuuluu, kun vain halusit kertoa omista kuulumisistasi? Miksi et kysynyt haluanko kuulla mitä sinulle kuuluu?" Mykistyin tästä loistavasta lahjakkuudesta millä hän tulkitsi juuri oikealla tavalla ajatukseni kysymyksen taustalla... Minulla on mitä mainion sparraaja NVC:hen! Jatkan NVC-opintojani Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja-koulutuksen merkeissä syksyllä Tampereella. Eli varmasti tähän aiheeseen palataan!

Tämä osoittaa miten tärkeä rooli kommunikoinnilla, vuorovaikutuksella, on koko elämässämme, sen kaikissa tilanteissa, kaikilla osa-alueilla. Vielä kun tähän lisää sen tiedon, että puhuttu puhe on vain murto-osa kommunikoinnistamme...se kehon kieli kun kertoo lahjomatonta totuuttaan koko ajan jo ennenkuin olemme edes suutamme avanneet. Mielestäni omien vuorovaikutustaitojen kehittämisellä saamme oman elämämme laatua parannettua kaikista nopeiten. Ja kuunteleminen, kuinka paljon tärkeämpi taito se on kuin puhuminen <3

Olen päässyt uudessa kieliopissa A:han ja harjoittelu jatkuu isolla innolla kuin Jukolan veljeksillä!

Puuttuvia lenkkejä

Vielä joitakin näyttelijöitä äitien ja tyttärien ketjusta on tarkemmin esittelemättä. Oma äitini ja muut esiäitini. Tämä ei olekaan niin helppo juttu...faktatietoja minulla on verraten vähän, ainoastaan omasta äidistäni, mutta tunteita paljonkin...

Äitini syntyi helmikuussa 1927 Kurkijoella, Karjalassa. Miten hänen ensimmäiset elinvuotensa ovat sujuneet suuren perheen loppupään lapsena, siitä minulla ei juurikaan ole tietoa. Mutta varmasti jo varhaiset vuodet ovat pitäneet sisällään työtä, työtä ja työtä. Kouluja ei paljon käyty, ainakaan tyttöjen koulutukseen ei panostettu. Ja kaikkihan tiedämme mitä Suomen historia on tuonut nuoren tytön elämään....Äitini muutaman vuoden vanhemmat siskot toimivat lottina, äitini oli nuori pikkulotaksikin, mutta isosiskojensa myötä sekin tuli tutuksi ja myös venäläiset sotilaat. Sota, evakkomatkat, muutot ovat äitini vaiettua historiaa. Ainoa mitä hän minulle kertoi on, ettei halua lähteä vierailemaan kotikyläänsä vaan mieluummin muistaa lapsuudenkodin ja ympäristön sellaisena kuin se hänen muistoissaan on.

Erinäisten muuttojen ja kiemuroiden kautta hän saapui perheineen Alastarolle. Iloinen, kaunis, nauravainen tyttö kiinnitti paikallisen maanviljelijän pojan huomion. Pojan 2 veljeä ja 1sisko olivat jääneet rintamalle ja hän oli vanhempiensa toivomuksesta jäänyt viljelemään kotitilaa ja haudannut omat haaveensa sotilasurasta. Morsiankin oli katsottuna naapuritilan tytöstä. Mutta äitini muutti suunnitelmat ja varsinaissuomalainen pientila saikin miniän karjalaistytöstä. Asetelma on varmasti ollut hyvin vaikea varsinkin anopin ja miniän osalta. Sen äitini sai tuntea nahoissaan anoppinsa kuolemaan asti. Minä en ole ehtinyt näkemään ketään isovanhemmistani elossa.

Äitini varjeli karjalaista kulttuuriaan vahvasti viimeisiin sanoihinsa asti. Joka lauantai leivottiin piiraat ja ne nautittiin karjalanpaistin kanssa. Tiivis yhteydenpito sisarusten välillä säilytti murteen ja karjalainen vieraanvaraisuus kokosi sisarukset perheineen usein koolle. Lapsuudenkodissani riitti puhetta, menoa ja vilskettä. Äitini oli oppinut myös riuskaan työntekoon: vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas -periaate tuli tutuksi. Isäni osasi nauttia joutilaisuudesta, lukemisesta ja luonnosta. Tämä aiheuttikin usein ristiriitaa ja äidin tulinen temperamentti pisti niin isän kuin meidät lapsetkin tekemään. Työtä tehtiin eikä turhia kiitelty. Usein työn olisi voinut tehdä äitini mielestä paremmin ja nopeammin. Itse hän ahkeroi aamuvarhaisesta iltamyöhään tehden montaa asiaa samanaikaisesti. Sunnuntaisin hän saattoi istua keinuttelemassa kuunnellen tanssimusiikkia radiosta ja kutoi. 

Äitini ei juurikaan näyttänyt positiivisia tunteitaan, mutta negatiiviset eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Lapsuuteni äänimaailmasta muistan parhaiten aamunavetalta sisään kantautuneet äänet. Harjan sihaukset märällä betonilla, isälle suunnatut komennot, ämpärien kolinat. Tiesin äidin tunnetilan täysin tuon äänimaailman perusteella. 

Olen monesti miettinyt äitini elämän kokemuksia, hänen kuvaansa maailmasta, sisäistä pahaa oloa ja tuskaa, joka hänestä huokui. Mutta oli myös se häivähdys iloisesta ja seurallisesta karjalaistytöstä, joka joskus juhlatilanteissa oli aistittavissa. Elämä tuntui vain usein näyttävän kovan ja harmaan puolen itsestään hänelle.

Mitä äitini opetti minulle? Käytännön neuvoista muistan ohjeet, jotka sain tansseja varten: parketilla mies vie, älä istu vaan seiso, etteivät peljästy pituuttasi ja vain juovuksissa oleville voi antaa rukkaset. No, ei vallan huonot ohjeet, niitä noudatan tänäkin päivänä tansseissa käydessäni :)

Kaksi kertaa muistan saaneeni äidiltä positiivista palautetta. Niistä toisen kuulin vahingossa, kun hän puhui jollekin kylässäolijalle, että Minnasta hän ei ole huolissaan, tämä osaa kyllä huolehtia itsestään. Olin silloin yläasteikäinen. Saman asian oli todennut kansakoulun opettajani äidin kysyessä miten kouluni on lähtenyt sujumaan. Opettaja oli tosin vielä lisännyt, että olen melko kovakourainen luokkatoveteitani kohtaan...no, kahden isoveljen kanssa kasvaessa oppii pitämään puolensa sekä sanan säilällä että nyrkeillä. Toinen positiivinen palaute tuli äidin viimeisinä elinvuosina yhden puhelinkeskustelun lopuksi, hänen sanoessaan, että "siusta ois pitänt tulla psykolooki, ku ossaat niin hyvin puhhuu".

Nyt alkaa hahmottumaan kolme sukupolvea naisia. Polku vie eteenpäin.

Matkoja, muuttoja, muutoksia...

Ensimmäinen vuoteni äitinä kului nopeasti! Muistan ajasta hyvin kaksi asiaa: imuroin koko kodin lähes päivittäin ja "Kauniit ja rohkeat" alkoi telkkarista...kotiäitiyskö kliseistä? No, molemmat asiat jäivät päivärutiineistani pois melko nopeasti...heh...eivätkä ole takaisin tulleet :)

Nautin olostani ja elämästäni äitinä suunnattomasti. Jokainen päivä oli täynnä ihmeitä, jotka ikuistettiin kuviin ja vauvakirjaan, raportoitiin innolla kaikille, jotka vähänkin jaksoivat esittää kiinnostuneita.Onneksi ympärilläni oli ihania äitejä samassa tilanteessa! Silloin jo vauvan kanssa harrastaminen oli must-juttu: vauvauintia, muskaria, kerhoa...Vauvan kasvun seuraaminen oli kiehtovaa ja mukaansatempaavaa.

Samaan aikaan minulla heräsi kiinnostus omaan lapsuuteeni ja siihen liittyviin muistoihin....
Vauvakirja, kyllä, valokuvia, kyllä, tarinoita, kyllä. Mutta vauvakirjan sivuilta ei montaa merkintää löytynyt, valokuviakin oli säästynyt vain muutama harva yksilö. Tarinoita oli joitakin ja nyt ne alkoivat avautua itselle aivan uudesta perspektiivistä. Ensimmäinen suuri muutos elämässäni tapahtui kun olin yksivuotias. Olin jo silloin toimelias ja tutkivalla asenteella elämän kohtaava juuri jaloilleni pungertanut lapsi. Äidin ja myös koko muun perheen kiireinen kesäsesonki sokerijuurikasviljelmällä, navetalla, sikalassa, heinänkorjuussa, marjojen säilömisessä oli alkamassa. Äitini pyysi Helsingissä asuvaa sisartaan, jolla oli pitkä kesäloma siivoojan työstään yliopistolla, ottamaan minut luokseen kesän ajaksi, koska hän koki sen turvallisuuteni vuoksi tärkeäksi (isoveljeni oli pienenä pudonnut kaivoomme ja lähes hukkunut). Näin tehtiinkin ja minä lähdin elämäni ensimmäiselle pitkälle matkalle.

Olin tuon kertomuksen kuullut monesti ja ollut siitä tietoinen. Mutta kun nyt elin arkeani oman lähes saman ikäisen tyttäreni kanssa, tajusin vasta miten suuri muutos tuon kesän on täytynyt olla minulle! Miten olen yksivuotiaana käsitellyt noin pitkää eroa perheestä, kodista, kaikesta tutusta? Olin tätini kertoman mukaan hyvin kiltti ja hiljainen lapsi katsellen totisilla silmillä häntä hiljaa flanellisen uniriepuni ja suussa olevan peukalon takaa. Muistikuvia minulla ei ole tuosta ajasta, tunnelukkoja ja kehotuntemuksia varmasti! Olin kohdannut ison menetyksen tunteen vailla ymmärrystä käsitellä ja työstää asiaa.

Mitä tapahtui oman tyttäreni elämässä kesällä kun hän oli yksivuotias? Minun äitiyslomani oli päättynyt, otimme ihanan Pia-tytön kotiimme häntä hoitamaan ja palasin töihin. Mutta vain hetkeksi, sillä lasteni isä sai uuden työn ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Samaan aikaan päätimme myös, että toinen lapsi saa tulla perheeseemme. Esikoistyttäreni kohtasi saman kevään ja kesän aikana eron äidistä, uuden hoitajan, muuton uudelle paikkakunnalle, uuteen kotiin. Kakun koristuksena vielä minun nopeasti alkuunlähtenyt raskauteni, joka sekin alkoi hyvin pahoinvointisissa merkeissä kuten ensimmäinenkin.

Muutettuamme uuteen kotiin iso aika minun päivästäni kului sohvalla maaten, vieressä jaffapullo ja kuivaa leipää, ne kun olivat ainoat, jotka jotenkin sisällä pysyivät. Vessan kaakelit ja saumalaastit tulivat myös hyvin tutuiksi. Pahoinvointini ei ole kummankaan raskauden aikana ollut pelkästään aamupahoinvointia muutaman viikon tai kuukauden ajan, vaan jatkuvaa kokopäiväistä raskauden alkamisesta tuonne 6. kuukaudelle. Paino putosi raskauden edetessä, mutta ilman sairaalaa päästiin eteenpäin. Esikoiselleni aika on näyttäytynyt varmasti hiljaisena ja yksinäisenä. Äiti makaa sohvalla, isää odotetaan kotiin pelastamaan tilanne, kesän, pahoinvoinnin ja uuden paikkakunnan vuoksi ollaan omalla porukalla hissukseen kotona.

Toimeliaamman talven jälkeen heti 2-vuotissyntymäpäivän jälkeen tyttärestäni tulee isosisko pikkusiskolleen...äitien ja tyttärien ketjussa lenkit lisääntyvät.

Tarina alkaa

Minusta tuli tytär toukokuisena sunnuntaina 1963. Synnyin maataloon perheen 5. lapseksi. Minulla oli 2 isosiskoa ja 2 isoveljeä. Äitini oli väsynyt raskaasta maataloustyöstä, perheen ja eläinten hoidosta niukalla toimeentulolla. Todennäköisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa raskaaksitulon jälkeen oli "voi ei, taas lisää työtä..."

Kun synnyin ja sukupuoleni paljastui, äitini oli todennut, että olisi edes ollut poika, niin olisi saatu työmies taloon. Äiti minusta tuli aprillipäivänä 1993. Minun ensimmäinen ajatukseni oli raskaaksitulon jälkeen "Ihanaa! Onnistuin!" Syntymäpäivän sarastaessa heräsin lapsivesien menoon, aloin rauhassa nauttimaan teetä ja korppuja sekä lukemaan Aamulehteä. Näin kuolinilmoituksen lehdessä ja tiesin, että lapsi syntyy tänään, se on tyttö ja nimeksi tulee Anna Vilhelmiina. Kätilökin hämmästyi synnytyksen loppumetreillä varmuuttani lapsen sukupuolesta ja nimestä. 

Näin tyttärestä tuli tyttären äiti ja tarina voi alkaa.

Ensimmäinen asia äitinä oli yllätys, että oikeasti olen vastuussa pienestä täysin avuttomasta ihmisenalusta 24/7. Sitouduin heti asiaan joka solullani. Pidin vauvansängyn reunasta kiinni ja olin täysvalmiudessa koko ajan. En nukkunut, olin ylivirittyneessä tilassa ja pelkäsin, että jos minulle tapahtuu jotain, lapseni jää vaille hoivaa. Kului toista viikkoa ennenkuin sain vakuutettua itseni, että lapsella on myös isä, joka hoivaa ja suojelee. Onneksi synnytysosastolla kävi "moka" ja navan hoitaminen opetettiin vain isälle, ei minulle. Näin hänkin sai edes vähän tilaa isyydelleen.

Miten alkoi oma elämän taipaleeni? Äitini ei kovinkaan paljoa jaksanut eikä ehtinyt hyvinvointiini keskittyä. Elämäni alkutaipaleesta huolehti 11 vuotias sisareni, joka hoivaamishaluisena raputyttönä iloitsi saadessaan pikkusisaruksen hoidettavakseen. Äitini ei imettänyt eikä ilmeisesti muutenkaan osallistunut hoitooni tai pitänyt minua sylissä. Regressioterapiassa olen palannut varhaisimpiin muistoihini ja saanut muiston ajatuksesta, jonka kanssa olen syntynyt: Kukaan ei minusta täällä huolta pidä, minun on itse itsestäni huolehdittava.

Se, että itse koin jääneeni vaille äidin hoivaa ja huomiota, kääntyi omassa äitiydessäni tarpeeksi sitoutua oman lapseni hoivaamiseen täysillä. Aivan tuttu malli minulle ratkaista monta muutakin asiaa elämässäni; jos joku ei ole toiminut omassa kokemusmaailmassani suhteessa äitiini, olen pyrkinyt tekemään sen päinvastoin omassa elämässäni. Ja voit arvata, että kovin hyvin ei asiat ole menneet :) Kahden ääripään välillä kun löytyy se kuuluisa kultainen keskitie...